Etsivätyötä 
esivanhempien 
maailmassa

Onko parantava yhteys esivanhempiin mahdollinen?

10.6.2019 / Anna Tosha Einiö

Onko parantava yhteys esivanhempiin mahdollinen? Se voisi auttaa meitä tuntemaan yhteenkuuluvuutta tai vaikuttaa jopa kulttuurisesti eheyttävällä tavalla. Entä voisiko esivanhempien huomioimisesta tulla jälleen elämäntapamme?

Allekirjoittaneen matka etsivänä esivanhempien maailmassa jatkuu. Tämän lehden ilmestyttyä olen jo muodollisesti päättänyt tohtori Daniel Foorin, 42,  virtuaalikurssin Ancestral Lineage Healing (sukulinjojen parantaminen) ja pyytänyt ritualistisen työskentelyn avulla kaukaisia esivanhin-oppaitani ja heidän liittolaisiaan parantamaan ainakin yhden suoran sukulinjani energiatilan valoisaksi ja kirkkaaksi. Olen tehnyt jännittävää matkaa oman sukuni mysteereihin. 

Ja matka jatkuu! Sisäinen Agathani kirjoittaakin teille nyt varsin erikoista etsivätarinaa – viittaan tässä kuuluisaan dekkaristiin, Agatha Christieen. Vakiintuneet sankarimyytitkin saavat kyytiä, mikäli sukulinjojen pahikset osoittautuvat tuonilmaisissa valaistuneimmiksi kuin sukujen pyhikset. Syyllisiä ei haeta ja kaikki saavat lopulta anteeksi.

Tarinan ensimmäisessä osassa (Minä Olen 2/2019) kirjoitin tarkemmin ritualistisen työskentelyn rakenteesta. Jutun voi lukea lehden nettijulkaisuista. Foorin materiaalia ja hänen kirjaansa Ancestral Medicine (2017) on helppo käyttää asiaan perehtymiseen itsenäisesti, tosin toistaiseksi kirjaa saa vain englanniksi. 

Menetelmiä sovelletaan omista lähtökohdista ja siten myös adoptoidut, tavanomaisesta poikkeavan perhetaustan omaavat ja eri tavoin uskovat voivat niitä käyttää. Daniel integroi LGBT-yhteisön tietoisesti mukaan. Esivanhemmistakin voi löytyä koko sateenkaaren kirjo!

Yleismiesjantunen esivanhempien maailmassa

Daniel on vaatimaton, lempeä ja aika totinen mies. En ole ennen kohdannut opettajaa, joka työskentelisi näin yksityiskohtaisesti siinä häilyvässä maailmassa, joka on yleensä jätetty meedioiden, shamaanien ja ehkä jopa pappienkin omimmaksi alueeksi. 

Unohdamme helposti, että yhteys esivanhempiin on ennen suuria uskontoja ollut vakiintunut elämäntapa eri puolilla maapalloa. Esivanhemmiksi on koettu myös Äiti Maa ja sen eri elementtien suuret henget. Meillä näitä ovat olleet vaikkapa Ilmatar ilman impi ja Vellamo veen emonen. 

Danieliakin pohjoinen mytologia kovasti kiinnostaa. Hän on saanut oppia ja vihkimyksiä eri kulttuureista, joista yksi on länsiafrikkalaisen joruba-kansan ikivanha perinne. Koulutukseltaan hän on psykologian tohtori.

Kysynpä Danielilta… mikä sinä henkisen työn kentässä oikein olet?

– Taidan olla hyvä yleismies, naurahtaa Daniel.  

– Tämä hieman vaivaa minua, koska olisin mieluummin tietysti spesialisti! Kutsumukseni on tuottaa luotettavia, perusteellisia menetelmiä henkisessä maailmassa työskentelemistä varten. Ohjelmistojen maailmassa sanottaisiin, että koodaan ja luon uutta softaa. Luon keinoja päästä käsiksi lähdemateriaaliin. Tässä tapauksessa lähdemateriaalina toimii mystinen maailma, jossa vain shamaanit ja tietäjät kautta aikojen ovat kulkeneet. En kutsu itseäni shamaaniksi, vaikka käytänkin paljon niissä viitekehyksissä oppimiani asioita. Ehkä olen jonkinlainen opettaja-pappismies?

Ahaa, tuumailee sisäinen Agathani. Danielhan on ilmiselvä tietäjä! Dekkarimme etsivä on tutkinut shamanistisia tekniikoita, joissa maailma jaetaan ylisen, keskisen ja alisen tasoihin. Mihin Danielin tekniikat siis asettuvat?

– En käytä perinteistä shamanistista kolmijakoa. On vain tämänpuoleinen ja tuonpuoleinen. Joruba-perinteessä ne ovat Orun ja Ayié, taivas ja maa, eli henkien maailma ja fyysinen maailma. Ne ovat kuin kaksi puolikasta ja ne kuuluvat yhteen. Koen eri ulottuvuuksien olevan läsnä tässä hetkessä toisiaan peilaamassa. Kongossa taas ajatellaan, että kun aurinko laskee täällä, niin esivanhempien maailmassa se nousee. Joidenkin kansojen vanhoissa rituaaleissa tehdään asioita takaperin, jotta päästäisiin esivanhempien luokse. 

– Tällainen tapa nähdä maailmojen välinen yhteys on lähempänä minua kuin niin sanottu avaruudellisten tasojen lähestymistapa, mikä sekin on tietysti ihan hyvä ja toimiva. Yksinkertaiset, ohjatut harjoitukset auttavat meitä lähestymään tuota maailmaa omalla tahdillamme ja omilla ehdoillamme. Tämä on hyväksi varsinkin silloin, jos vähän pelkää henkimaailmaa.

Sisäinen Agathani ajattelee kirjoittavansa etsivätarinaansa pohjoisen yöttömän yön episodin, jossa aurinko ei moniin päiviin laske lainkaan. Miten päin maailmat silloin makaavat? Pohjoisen valo on monille omalaatuinen, jopa mystinen kokemus. Valo voi tehdä myös tepposia, kuten kohta tulemme huomaamaan. 

Kevätpäivän tasaus koetinkivenä

Aloitin sukulinjojeni tutkimisen marraskuussa. Ritualistisen etsivän tuntosarvin valitsin yhden linjoistani tutkimustyöni kohteeksi. Käytin Danielin ohjattuja mielikuvaharjoituksia, joiden avulla maailmojen rajat hieman hälvenevät ja voimme saada henkisiä havaintoja tuonpuoleisesta. Meille riittää hyvin kevyehkö transsi, sillä vain kokeneet shamaanit matkustavat syvemmillä tasoilla. Löysinkin turvallisen ja kirkkaan esivanhemman oppaakseni, ja pyysin häntä kyseisen sukulinjan parantajaksi. Minun voimani eivät siihen työhön riittäisi.

Tähän asti siis tunsin päässeeni. Havaintoni tapahtuivat enemmän selvätuntemisen kautta ja visuaaliset näyt jäivät aavistuksenomaisiksi. Pidän kaoottista ihmismieltä myös jokseenkin epäluotettavana kumppanina, vaikka se hyvä työkalu onkin. Haen vahvistusta tunteiden tasolta, synkronistisista tapahtumista tai vain intuitiotani kuuntelemalla. Lämmin tunne vatsassa saattaa joskus olla se paras johtolanka!

Myös unet kertovat paljon. Jos elämässäni tapahtuu tuntuva muutos hyvään suuntaan, se olkoon paras todistus minkä tahansa menetelmän toimivuudesta. En ollut kuitenkaan varautunut sisäisen Agathani käsikirjoituksessa seuraavaan, varsin yllättävään käänteeseen.

Kevätpäivän tasauksessa kaikki muuttui. En yht´äkkiä enää nähnyt enkä kokenut asioita kuten aiemmin. Ritualistinen tutkimustyöni sukulinjoilla tietyssä mielessä pysähtyi. Missä nyt oli esivanhin-oppaani? Istuin, kuuntelin ja odottelin. Koin vain hämärää. Muistin Danielin kommentin, että hyvätkin yhteydet voivat kasvaa ja vähetä kuin kuun vaiheet. Tällä puolen suurta rajaa onkin hyvä muistaa, että kysymys on sentään tuonilmaisista! Me emme tunne sen lainalaisuuksia.

Tottahan minä niitä syitä ajattelin. Luulen – en siis tiedä – luonnon olleen asialla, kun päivä vaihtui yötä pidemmäksi ja valoa tulvi koko ajan vain lisää? Ehkä tajuntani heräsi kuin siemen talven horroksesta, haluten vain nostaa vartensa ylös henkimaailman hämäristä mullista? Pidän tietysti edelleen hyvää huolta pienestä alttaristani – tuon esivanhemmille metsän aarteita, kukkia, raikasta vettä ja pieniä herkkupaloja. Liitän mukaan paljon kiittämistä ja vähän tanssiakin voisi tässä yrittää. Jospa kanavat siitä taas aukeaisivat? Ehkäpä … mutta astian on oltava tyhjä. Ihastuttava etsivämummo Miss Marple sanoisi tässä kohtaa lempeästi, että yritäpä vain kaataa lisää teetä täyteen Earl Grey-kuppiini! Kaikkihan vuotaa yli. Palaan siis keskustelemaan Danielin kanssa.

Kulttuurinen parantaminen yhdessä esivanhempien kanssa

Yhteisessä tutkimustyössä oltiin edetty pohdintoihin kulttuurisesta parantamisesta. Saadessamme kontaktin vanhoihin perinteisiin, terävöidymme luonnollisesti myös yhteisen esivanhempamme Äiti Maan ja sen eri elämänmuotojen suurempaan kunnioittamiseen ja huomioimiseen. Tutustuminen muinaisiin esivanhempiin juurruttaa! Miten sisäisiltä matkoilta yhdessä esivanhin-oppaiden kanssa löydetyt suuret lahjat voitaisiin integroida pysyvästi osaksi arkeamme ja mahdollisesti vielä koko ihmiskunnankin hyväksi? Daniel suhtautuu kulttuuriseen parantamiseen suurella intohimolla. Se on hyvä polku.

– Kaikki alkoi kohdallani ympäristöaktivismista noin 20-vuotiaana. Aloitin henkisellä polullanikin jo niihin aikoihin. Matkustaminen maailmalla auttoi sittemmin tiedostamaan etuoikeuksia, joista tällainen valkoinen amerikkalainen mies voi elämässään nauttia. Varsinkin nuoret amerikkalaiset voivat tuntea historiastaan suurta häpeää. Uudisasukkaiden jälkeläisinä koemme syyllisyyttä Amerikan alkuperäisväestön kulttuurien tuhoamisesta ja myös orjakaupasta, joka toi tänne afrikkalaiset. Monet esivanhemmistamme ovat tehneet hirvittäviä asioita.

Sisäinen Agathani tietää ja ymmärtää tämän kaiken. Lukuisat ovat hänen muistiinpanonsa ajoilta, jolloin keskusteltiin kiihkeästi, mentiin kokouksiin ja kaduille, koputeltiin vallan linnakkeiden rautaisia portteja ja haluttiin kertaheitolla muuttaa koko edellisten sukupolvien maailma paremmaksi. Danielin näkemys ulottuu kuitenkin päivätajunnan tasoa paljon syvemmälle.

– Ei ole viisasta tuomita itseään, eikä omia esivanhempiaan. Joskus haluamme sovittaa menneiden sukupolvien virheitä jopa vähän… tunkeilevastikin? Ryhdymme uhrautuvaan sosiaaliseen työhön vaikkapa Amerikan alkuperäiskansojen hyväksi. Eikä siinä mitään, hyväntekijän egoaan ei toki tarvitse sitäkään tuomita.

–  On kuitenkin olemassa toinen, huomattavasti kunnioittavampi tapa. Miltä tuntuisi esittäytyä paikalliselle luonnolle ja pyytää, että luonnon väki auttaisi parantamaan haavat? Tällaiselle lähestymistavalle voi saada apua omilta esivanhemmiltaan. Olet ehkä perinyt heiltä jonkin lahjan, sanotaanko vaikka… kyvyn olla yhteydessä jokivesiin ja kalastukseen! Alat tehdä työtä veden haltioiden kanssa ja parannat joen kuntoa ja kalastusolosuhteita ehkä myös materiaalisella tasolla. Alkuperäisväestön silmissä olet nyt ystävän ystävä, koska heille puhdas vesi ja kalastaminen on aina ollut elinehto. Ja ainakin yksi haava on parantunut.

Oma verenperintöni ja tulevaisuus

Orjakaupat, vainot, vallankumoukset… ne kaikki tulevat kansainvälisten ystävien kautta lähemmäksi kuin kirjoista ikinä. Olen saanut omastakin historiastani paljon uusia oivalluksia. Synnyin ensimmäisenä lapsena suomalais-venäläiseen perheeseen vuonna 1952, vain muutama vuosi maailmansodan kauhujen jälkeen. Perheiden väliset jännitteet olivat valmiina tarttumaan epigeneettisesti reagoiviin dna-molekyyleihini jo sillä siunaamalla hetkellä, kun tämä uusi tulokas äidin ”ryssänuskoon” kastettiin! Näiden asioiden kanssa kasvaessani opin hyvin paljon. Parhaimpina opettajina ovat olleet kummankin suvun nyt jo edesmenneet isoäidit ja heidän tarinansa.

Suomalaisen isoäitini tarina opetti, että vieraan vallan alla eläminen on haavoittanut suomalaisten esivanhempiemme omanarvontuntoa jo vuosisatojen ajan. Ennakkoluulomme istuvat syvässä. Tarvitaan vain sopiva ärsyke ja muukalaisviha syttyy helposti liekkeihin. Tietyt piirit osaavat käyttää sitä hyväkseen. 

Historiaamme on kuulunut myös upea kansallistunteen nousu. Se herätti aikoinaan myös nuoren, ruotsia puhuvan Aleksis Kiven rakkauden suomen kieleen. Hän on yhteinen esi-isämme. Ilman hänen panostaan en ehkä osaisikaan kirjoittaa tässä nyt juuri näin? Kansalliselle ylpeydelle on annettava kumppaniksi jokin sitä pehmentävä arvo, eikä sellainen voi löytyä kuin tietoisuudestamme. Kukaan ei synny vihaamaan toista maata, ihmistä tai uskontoa, vaan siihen opitaan. Eikä maa lopultakaan tunne omistajaa.

Kun ritualistinen etsivätyöni esivanhempien maailmassa jälleen vahvistuu, tarkoitus olisi pyytää eri sukulinjojen esivanhin-oppaita perhehistoriaa harmonisoivaan työhön. Odotan suurella mielenkiinnolla sitä vaikutusta, mikä tällä mahdollisesti olisi myös koko laajempaan perheeseeni. Sisäinen Agathani kirjoittaakin silloin etsivätarinaansa messevän päätöskappaleen. Jopa Dame Agatha siirtyy kesäksi puutarhatöihin.

Daniel Foor näkee vielä kauemmaksi. Hänen visionsa ovat henkisen työn hurjimmasta päästä:

– Suurin haaveeni on luoda parantavia ja korjaavia oikeuskäytäntöjä. Miten työskennellä animistisesta ja shamanistisesta perspektiivistä lähtien väkivaltaisten ja vaarallisten ihmisten kanssa? Voidaanko luoda parantavia vaihtoehtoja vankiloille? Meillä on kaikki mahdollisuudet palata kunnioittavaan yhteyteen niin luonnon kanssa kuin ihmistenkin kesken. Kun esivanhemmat kulkevat mukanamme, olemme aina kotona. `