3/2018: Kannattaako henkisyydestä puhua avoimesti?

Uuden ystävyys- tai parisuhteen alussa on toisinaan haastavaa kertoa avoimesti omasta maailmankatsomuksestaan tai henkisistä kokemuksistaan. Varsinkin silloin, kun toisella osapuolella on niistä hyvin vähän kokemusta tai ei laisinkaan. Kannattaako kissa nostaa pöydälle heti, vai vasta ihmissuhteen vakiinnuttua?

28.6.2018 / Maria Lehtiniemi

Itse kannatan lämpimästi asian esiintuomista jo varhaisessa vaiheessa, varsinkin silloin, kun oma elämänkatsomus eroaa valtavirrasta tai henkisyys on vahvasti läsnä omassa elämässä. Mitä pidempään asiaa pitkittää, sitä suuremman railon se saattaa jo läheisiksikin muodostuneisiin väleihin synnyttää.
Omaan elämääni henkimaailman läsnäolo on kuulunut lapsesta asti. Olen aina uskonut myös kuolemanjälkeiseen elämään, tai oikeammin siihen, että tämän maanpäällisen elämän päättymisen jälkeen sielu jatkaa matkaansa toiseen ulottuvuuteen, eikä vain sammu tai katoa. Enneunet, ennaltatietäminen ja yhteys henkimaailman kanssa ovat itselleni arkipäivää, enemmän tai vähemmän.
Nuorempana olin asian suhteen todella arka, enkä hevin paljastanut ajatuksiani, kokemuksiani ja elämänkatsomustani. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vahvemmin muiden mielestä yliluonnollisetkin asiat elämääni astuivat ja hiljalleen ymmärsin, että ne ovat osa minua – väistämättä. En voinut enää ”teeskennellä” vaan totesin, että josko elämääni astuu ihminen, jonka koen tärkeäksi, on minun osattava olla aidosti sellainen, kuin olen.

Kylmää vettä niskaan

Ensi kerran henkisestä kaapista ulos tullessani koin valtaisan pettymyksen. Olin syvästi ihastunut ja hyvin nopealla tahdilla haaveilin yhteisestä tulevaisuudesta. Suurten tunteiden jyllätessä asia ryöpsähti ulos suustani voisi sanoa jopa hallitsemattomana pulputuksena, enkä ikinä unohda ilmettä, joka ihastukseni kasvoille levisi. Se oli sekoitus tyrmistystä, hämmennystä, ivallisuutta ja jopa inhoa. Hän tuijotti minua epäuskoisena, pyysi toistamaan sanomani, oli hetken hiljaa ja totesi, että tarvitsee tovin aikaa sulatella asiaa.
Tapasimme seuraavan kerran vasta viikon kuluttua, vaikka sitä ennen olimme nähneet lähes päivittäin. Mies oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja ennätin jo huokaista helpotuksesta. Kaikki tuntui olevan hyvin. Hän vaikutti kuitenkin hieman etäisemmältä kuin aiemmin ja illan edetessä tiiviimmin kainaloon ryömiessäni mies kavahti lopulta kauemmas ja totesi, että häntä itseasiassa inhottaa olla lähelläni. Syynä oli kuulemma se, että olin hänen silmissään muuttunut epänormaaliksi ja pelottavaksikin ihmiseksi, kun kuvittelin ”näkeväni kummituksia” ja ”halusin olla erilainen”. Ovesta ulos kadotessaan hän vielä vilkaisi olkansa yli ja katse, jonka hän minuun loi, oli pelokkaan halveksiva.
Likipitäen samoin kävi, kun vihdoin kerroin silloiselle hyvälle ystävälleni kokemuksistani. Ystävyyssuhteemme hiipui pois melko nopeassa tahdissa, emmekä sittemmin olleet enää missään tekemisissä toistemme kanssa.
Olin rohkaistunut avautumaan sellaisten ihmisten seurassa, joilla ei ollut minkäänlaista omakohtaista kokemusta mistään vastaavasta ja jotka eivät käytännössä edes olleet kuulleet moisista asioista. Lisäksi heistä kummallakin oli varsin rationaalinen ja perinteinen elämänkatsomus.
Näiden kokemusten jälkeen pohdin pitkään, josko sittenkin pitäisi ryömiä kiltisti takaisin ”normielämän” raameihin, mutta rehellisen itsetarkastelun jälkeen en sitä voinut tehdä. Keskustelin myös äitini kanssa, joka omien kokemustensa ansiosta osasi suhtautua henkiseen puoleeni ymmärtäen, tukien ja kannustaen siitä hetkestä asti, kun se minussa ilmeni.

Hiljainen hyväksyntä

Onnekseni en perääntynyt avoimuuden päätöksestäni, mutta opin ilmaisemaan itseäni hillitymmin, varovammin ja oikeampaan aikaan sellaisten ihmisten aikana, jotka eivät kuulu niin sanottuun ”henkiseen perheeseeni”. Elämääni on mahtunut monia hyviä ja antoisia ihmissuhteita, joissa toinen osapuoli on joko ollut henkisistä asioista täysin tietämätön tai omannut niin sanotusti perustiedot, mutta ei omaa kokemusta. Joko ilmaisuni todella on kehittynyt tai olen onnistunut ”etsimään” elämääni oikeanlaisia kontakteja, sillä vastaanotto kertomalleni ei suinkaan ole ollut kauhistunut, vaan hiljaisen hyväksyvä.
Useimmiten minua on kuunneltu, kertomani on hyväksytty osaksi minua, mutta lopulta asia on jollakin tapaa vaiettu. Se sopii minulle, en haluakaan julistaa kokemuksiani, mutta on hyvä tietää, että jos joskus tarkoituksella tai epähuomiossa totean jotakin normielämästä poikkeavaa, vaikkapa enteellisiin uniin liittyvää, ei minun tarvitse sitä säikähtää ja pelätä reaktioita. Minulle riittää, että saan rauhassa olla mikä olen.

Epäilyksen sijaan 
vahva usko

Joitakin vuosia sitten päättyneessä parisuhteessani silloinen puolisoni oli alussa hyvin skeptinen, jopa tuomitseva, mutta pääsi sittemmin yli alkujärkytyksestään. Suhteemme eteni yhteiselämään asti ja vuosien varrella elämämässämme sattui useita varsin suuria ja murheellisiakin asioita, jotka tavalla tai toisella tiesin ennalta. Hän huomasi, että tiettyjä piirteitäni ja kykyjäni ei auttanut kieltää.
Lopulta asia oli hänelle niin itsestäänselvä, että hän saattoi jonkin tärkeän tavaran hukattuaan soittaa minulle kesken työpäivän ja kysyä, mistäköhän sen löytäisi. Paikkaa neuvoessani hän piti täysin luonnollisena noudattaa ohjeitani sen kummemmin sitä ajattelematta. Hän suhtautui myös varsin vakavasti joihinkin varoituksiini, saatoin esimerkiksi soittaa ja kehottaa hiljentämään ajonopeutta, sillä näin hirven hyppäävään tielle. Useamman kerran tämä pelasti pahemmilta rytinöiltä.
Toisinaan hän kysyi itse, josko voisin auttaa jotakuta hänen ystävistään pulmallisessa tilanteessa ja kertoi jo sanoneensa, että unia tai ”tietoa” ei voi minulta tilata, mutta vireille asian voi laittaa. Jos on lupa auttaa ja jotakin nähdä, sen varmasti teen. Suhtautuminen henkisyyteen oli siis varsin luonteva ja mutkaton.
Nollapisteestä mahdolliseksi
Nykyinen aviomieheni kuvailee suhtautumistaan henkisyyteeni matkaksi nollapisteestä mahdolliseen. Tavatessamme tiesin kohdanneeni sielunkumppanini ja jo vajaan viikon tuttavuuden jälkeen kerroin uskovani, ettei elämä katkea kuolemaan ja että henkimaailma on läsnä kaiken aikaa.
Mieheni toteaa, että ei aluksi oikein osannut ajatella mitään, kun ei ollut koskaan moisia asioita miettinyt, eikä milloinkaan törmännyt kehenkään, jolla vastaavia kokemuksia olisi. Sellainen olo ei kuulemma kuitenkaan tullut, että hulluna olisi minua pitänyt. Häntä ei myöskään pelottanut, ei omansa eikä minun mielenterveyteni puolesta. Kertomani oli hänelle mielenkiintoista, mutta mitään kantaa hän ei aluksi osannut siihen ottaa.
Nyttemmin mieheni myöntää, että hänessä on herännyt usko siihen, että näen enneunia, aistin energioita ja että henkimaailma on olemassa. Myös hän on nähnyt minulle rakkaassa paikassa itselleni merkittäviä valonvälähdyksiä, kuullut ääniä ja tuntenut viileän virtauksen, joka on merkkinä henkimaailmaan siirtyneen isäni läsnäolosta, aivan hetkeä aikaisemmin, ennen kuin olen itse asiasta maininnut. Kaikki tosin on tapahtunut vain silloin, kun itse olen läsnä. Ajatus siitä, että hän kokisi jotakin yksin ollessaan on miehelleni vielä hieman hämmentävä, mutta ei kuitenkaan pelottava.
Mies ei myöskään lainkaan vastusta ajatusta, että henkisyys minussa vahvistuisi entisestään ja että kenties joskus myös työskentelisin sen parissa. Hän sanoo myös uskovansa ja noudattavansa mahdollisia ”varoituksiani” ja toteaa, että toisinaan huomaamattani sanon jotakin hätkähdyttävää tai totean useinkin ääneen asioita, joita hän juuri ajattelee.
Pelkoa ei aikanaan herättänyt myöskään se, että kykenin kertomaan hänen kesäpaikastaan asioita, joita en mitenkään voinut tietää, sillä olin nähnyt paikan ennalta unessani.
Jonkinasteinen kiinnostus näihin asioihin on miehessäni herännyt, mutta toistaiseksi elämän henkinen ulottuvuus on vain olemassa ja sillä siisti. Perheelleenkin hän kuulemma uskaltaisi henkisyydestäni kertoa sopivan tilaisuuden tullen. Tärkeintä on, että hän kokee olevan täysin mahdollista sovittaa harmonisesti yhteen kahden ihmisen elämä, jossa toiselle henkisyys on aina ollut osa elämää ja toiselle taas täysin vierasta, uutta ja ihmeellistä.
Kaiken kokemani perusteella uskallan kannustaa olemaan avoin henkisyyden ja oman elämänkatsomuksen kertomisen suhteen. Ainakin omassa elämässäni tärkeimpiä ihmissuhteita, niin ystävyyden kuin parisuhteen kannalta ajateltuna, ovat ne, joissa saan olla avoimesti oma itseni kokemuksineni ja uskomuksineni. Tiedän toisen tietävän ja silti hyväksyvän.
Suhtautuminen ja vastaanotto vaihtelevat suuresti, mutta ne, jotka kerrottuani yhäti jäävät rinnalleni, ovat niitä aitoja ja vahvoja sieluja, jotka ovat valmiita rakastamaan minua juuri sellaisena kuin olen. Se, jos mikä, on elämän rikkaus. `