2/2015: Kirsi Lambert: Iris – ihmisten auttaja

Elämä asetti Iris Palosaaren kätilöksi Lappiin vain 20-vuotiaana tyttösenä. Vaikka työtä tehtiin haasteellisissa ja alkeellisissa olosuhteissa ilman minkäänlaisia nykyajan mukavuuksia, ei hän vaihtaisi päivääkään elämästään pois. Jo pienenä henkimaailman läsnäolon tuntenutta naista on luonnehdittu myös moderniksi shamaaniksi ja tietäjäksi, parantajaksi sekä lappilaiseksi näkijäksi, mutta Iris itse sanoo olevansa Ihmisten auttaja.

30.9.2015 / Kirsi Lambert

Iris Palosaari on syntynyt Kaarinassa pitkänä perjantaina 1932. Hän eleli lapsuutensa Turussa, mutta koki pakottavaa kiirettä päästä pois lapsuuden kodistaan.

– Jo lapsena koin haluavani jollakin tavalla hoitaa ihmisiä. Minulla oli myös hirveä hoppu päästä pois. Olin aina ollut sitä mieltä, että olin väärässä perheessä ja paikassa, vaikka kukaan ei koskaan ollut millään muotoa minulle paha, vaan kaikki yrittivät kaikkensa. Jos joku oli ilkeä, olin se minä itse. Kapinoin perhettäni vastaan ja halusin kiihkeästi päästä maailmalle, hän kertoo lempeästi naurahtaen.

– Olin vaikeasti lukihäiriöinen ja minun oli vaikea oppia kieliä, vaikka olin hyvä koulussa. Keski-koulun käytyäni hakeuduin nopeasti töihin harjoittelijaksi Turun silloiseen lääninsairaalaan. Sairaanhoitajakouluun en päässyt, sillä oli liian nuori. Kätilöopistoon sitten pääsin, vaikka olin alaikäinen, mutta sitä ei huomattu, ennen kuin opiskeluja oli jatkunut jo puoli vuotta.

Valmistuttuaan Iris haki töitä mahdollisimman kaukana kotoa ja poissa jotenkin ahtaalta tuntuvista -ympyröistä. Hän pääsi Kittilään vaikka oli vasta alle äänestysikäinen. Työtä tehtiin nykyisiin mittapuihin nähden käsittämättömän haasteellisissa ja alkeellisissa oloissa.

– Minulle on tokaistu, että ”aatteles, jos sinulla olisi ollut silloin kännykkä, miten paljon helpompaa olisi ollut”. Mutta mitä minä sillä olisin tehnyt? Eihän sinne erämaahan ketään olisi avuksi saanut, kun ei ollut maanteitä. Eikä edes helloja taloissa. Yhtä asiaa olen kaivannut ja oikein suututtaa, kun ajattelen, että jospa olisi ollut otsalamppu! Se se vasta olisi ollut ihanaa. Kun sähköä ei ollut ja valaistus taas oli mitä sattuu, pahimmillaan vain kynttilänvalossa tuherrettiin… Nykyään päivitellään yksityisyyden puutetta, mutta silloin äiti saattoi synnyttää pirtissä, oli kylmä ja lapset nukkuivat samassa tilassa. Heitä komennettiin vain vetämään peitto korviin, muistelee Iris.

Vaikka lapsia syntyi verrattain paljon, oli alueen populaatio ja synnyttäjien määrä pieni. Jumalan ja synnyttäjän välissä työskennellyt Iris kokeekin auttaneensa maailmaan suhteellisen vähän uusia elämiä, noin nelisensataa. Kirjoittajan mielestä tuo lukumäärä on kuitenkin hatunnoston arvoinen suoritus – ajatelkaapa itse lähtevänne pilkkopimeässä paukkupakkasessa tai hiostavassa helteessä hyttysarmadan hyökätessä tiettömän taipaleen selkään tietämättä, mikä perillä odottaa.

Iris jäi haasteista huolimatta pohjoiseen, eikä ole koskaan ajatellut lähteä pois, sillä se tuntui omalta paikalta. Hän kokee vaikeuksia tuottaneen vain sen, että oppi elämään lappilaisten tavalla.

– Ajattelutapa ja oikeuskäsitteetkin piti oppia uudelleen. Jos vaikka lihamyllyä lainattiin naapuriin, ei sitä palautettu, vaan se haettiin, kun taas tarvittiin. Mylly -oli vain saattanut kulkea ties kuinka monta taloa -eteenpäin. Mutta kyllä siihen äkkiä kuitenkin tottui. Täällä -kunnioitettiin oppinutta ja sai helposti oman paikkansa, kun ei luullut olevansa mitään. Kuvittelin tulevani -toisia opettamaan, mutta eihän se niin ollut – tämä paikka ja nämä ihmiset opettivat minua. Sain tilaisuuden kasvaa sellaiseksi, kuin tänä päivänä olen. Olen monta kertaa sanonut, että jos en olisi Iris Palosaari, haluaisin ainakin olla tänä päivänä. Minulla on ollut mahtava elämä!

Mediaalisuus synnyinlahjana

Kun Iris 7-vuotiaana pakeni venäläisiä pommikoneita lähimetsikköön, koki hän ensi kerran henkimaailman läsnäolon vahvana. Pommisuojia ei ollut, oli piilouduttava puiden suojaan ja kuunneltava IT-tulitusta tietämättä, miten käy.

– Risut satoivat niskaan, naiset itkivät ja valittivat, lapset kirkuivat kauhusta. Kaikki pelkäsivät henkensä edestä. Siellä minulle jotenkin selvisi, että ei ole mitään hätää – minusta ainakin pidetään huolta. Lakkasin pelkäämästä, enkä ole pelännyt elämässäni enää mitään muuta paitsi kissoja. Niitä pelkään vieläkin, mutta siihen on omat karmalliset syynsä, Iris hymyilee.

Iriksen saapuessa Kittilään ei hänellä ollut minkäänlaista faktatietoa henkisistä asioista, teorioista tai -systeemeistä, vaan henkisyys on ollut jollakin tavalla sisäänrakennettu juttu. Kun elämä asetti Iriksen parikymppisenä sellaiseen paikkaan, jossa oli totaalisen yksin ilman minkäänlaista turvaverkostoa, oli selvää, että ainoa apu on tuolla ”ylhäällä”. Niinpä hän kotisynnytykseen lähtiessään sanoi ääneen, että ”no niin kaverit, sitten matkaan”.

– Ihminen kasvaa pahoissa paikoissa elämässä ja jollei elonmaisemassa ole laaksoja ja kukkuloita, ei kasva. Koettelemus on mielestäni ihmiselle aina siunaus. Ja näistä siunaushetkistä pitää ottaa vaarin, ajatella, että hei – tässä minulla on kasvun paikka, mahdollisuus olla suuri tai pieni, Iris painottaa.

– En ole meedio, en ole koskaan halunnutkaan olla, vaikka aktiiviauttajan tehtäväni loppuvuosina satunnaisesti näinkin toiselle puolelle siirtyneitä. Sanoisin, että olen luomunäkijä. Henkimaailman kanssa voi tehdä työehtosopimuksen, jonka vain ihminen voi sanoa irti. Ilmoitin aikanaan, että en halua olla meedio tai olla missään tekemisissä ufojen kanssa ja niinpä minusta ei koskaan meediota tullut. Mutta ihmisten auttaja tuli ja sitä täällä nimenomaan tarvittiin. Kyllä elämä kuljetti sinne, minne piti.

Vasta 50–60 –lukujen taitteessa Iris sai muunkinlaista tietoa kuin luomutietoa henkimaailmasta ja tutustui omaan henkioppaaseensa Geisiin.

– Anoppini apteekkariserkun miesystävä oli meedio. Häneltä sain ensimmäiset ohjeet ja hän johdatti minut tälle henkiselle tielle tietoisesti. Tämä puoli minusta tuli tuolloin jotenkin toisella tavalla esiin, ymmärsin ja oivalsin asioita. Siihen asti en ollut tiennyt, onko muitakin minunkaltaisiani. Olin vain aina näperrellyt uskonnon kanssa ja minulla oli oma uskoni, jonka varassa apua pyysin. En tiennyt henkimaailman jutuista niin kuin sanotaan, vaan minulla oli oma lapsen jumalusko, joka vei eteenpäin.

Auttajan oppitunnit

Vaikka ymmärrys ja tietämys henkisestä tiestä kasvoivat, ei Iris voinut omien sanojensa mukaan heittäytyä julkihulluksi asian kanssa ennen kuin vasta eläkkeellä.

– Tulin kaapista ulos vasta 57-vuotiaana, siihen asti henkimaailma ja auttajan tehtäväni oli vain oma juttuni. Sitten alkoi kolmisen vuotta kestävä nöyryyskoulutus. Minulla oli koko ajan sellainen tunne, että oma egoni hallitsee minua. Pyysin nöyryyttä yläkerrasta, jotta voisin nöyränä ottaa vastaan sen, mitä sieltä annetaan. Olen aina ollut projekti-ihminen ja opettelin tätä joka päivä, puhuin itselleni, sanoin, että olet sitä mitä ajattelet.

Iris alkoi varjella ajatuksiaan ja aina kun mieleen nousi huono ajatus, hän pyysi elämältä anteeksi.

– Elämä oli yhtä anteeksipyytämistä! Sitä ei tule ajatelleeksikaan, kuinka paljon ihmisen ajatuksissa on negatiivista. On todella tärkeää, että kääntää omat ajatuksensa luoviksi, positiivisiksi ja anteeksiantaviksi! Onneksi olen itse aika hyvin onnistunut hallitsemaan negatiiviset ajatukset pois luotani.

Anteeksianto itselle on kuitenkin kaikkein tärkeintä. Kun siihen pystyy, kykenee antamaan anteeksi muillekin. Ja kun muuttaa ajatuksensa, muuttaa elämänsä ja samalla ympäristönsä.

– On turha kuvitella, että pystyy suoraan muuttamaan ympäristöään tai läheisiään, mutta kun muuttaa oman ajatuksensa tulee lieveilmiönä se, että myös läheinen kykenee siihen. Tätä on mielenkiintoista seurata. Kannattaa harrastaa elämää, mutta antaa elämän pitää huolen.

Kun työ ihmisten auttajana toden teolla alkoi, oli siinäkin opettelemista. Kun joku kertoi huolensa ja murheensa, oli Iriksellä tapana sanoa, että ”laittaa asian koneeseen”. Vastaus saattoi tulla nopeastikin, muutaman päivän päästä tai vasta jonkin ajan kuluttua, mutta sitten oli lupa kertoa, mitä sai tietää.

– Nyt en enää tätä työtä oikeastaan teekään, mutta kun puhun ihmisen kanssa, on minulla heti yhteys toiselle puolelle. Se on kuin puhelinsoitto – kun alkaa puhua ja luottaa auttajiinsa, saa kerrottavaksi sen mitä pitää. Ei tässä työssä ole mitään ihmeellistä, se on vain yhteys ylös.

Joskus asiat, joita sai sanoa, olivat konkreettisia, toisinaan vain voiman ja luottamuksen luomista. Se, mitä Iris kerrottavakseen saa, riippuu aina siitä, mitä kysyjä tarvitsee ja sen tietää henkimaailma.

– Kaikki on aina tullut henkimaailman kautta, ei omien ajatusteni. Mitä ei ole lupa tai hyväksi kertoa, sitä ei anneta, vaan aina vain se, mikä pitääkin. Ajattelen niin, että en minä voi mitään ihmisen murheille paitsi sen, että pyydän ja lähetän apua, loppu on yläkerran huomassa. Apua annetaan sen verran, mikä missäkin tilanteessa on tarpeellista, mahdollista ja sallittua. Mitään muuta ei tarvita.

Elämäntehtävässä apuna kanssakulkija

Iriksen henkiopas Geis haluaa mieluummin nimittää -itseään kanssakulkijaksi ja on ollut läsnä hänen elämässään alusta asti, vaikka Iris ei sitä konkreettisesti tiedostanutkaan ennen kuin 50-luvun lopulla.

– Geis on ikään kuin portinvartija, se joka päästää läpi ne, jotka saavat tulla. Kysyessäni, miksi hänet minulle annettiin, sain vastauksen, että olin ottanut tähän elämään niin ison tehtävän, että yläkerrasta katsottiin tarpeelliseksi antaa minulle tällainen kanssakulkija, Iris kertoo.

– Geis on aina paikalla, mutta hän on jotenkin sulautunut auraani niin, että en osaa enää erottaa hänen läsnäoloaan. Hän on tietyllä tavalla jo osa persoonallisuuttani. En enää henkimaailman apua tarvitessani kutsu erikseen Geisiä, vaan totean ”hei kaverit, ottakaa tämä asia huostaan”.

Iristä auttavat myös Lentävä Nuoli, joka on opettaja ja paikalla silloin, kun Iris parantaa, sekä Zing, joka on buddhalainen munkki ja läsnä, kun on opiskelemisen aika.

– Mutta Geis pitää huolen siitä, että asiat pysyvät järjestyksessä, jalat maassa ja järki päässä. Sillä tämä jos mikä on sellaista hommaa, jossa ei yhtään saa päästää itseään lentelemään. Liika innostuminen on huono asia. Ymmärrän, että minulle laitettiin tällainen vahti, joka pudottaa maan pinnalle tarvittaessa. Emme me ole mitään suuria tekijöitä Geisin kanssa, vaan ennemminkin esikouluopettajia, naurahtaa Iris.

Anna elämän kantaa

Nykyajan henkisessä supermarketissa on tarjolla jos jotakin, mutta miten oppisimme näkemään, mikä on tärkeää?

– Ensinnäkin ihmisen pitäisi pysähtyä, hiljentyä ja miettiä, mitä minä todella tarvitsen. Me ihmiset haluamme kaiken maailman asioita, joilla ei ole mitään tekemistä meidän sielun matkamme kannalta. Ja juuri se on tärkeää, joka kuuluu tuohon matkaan.

Iriksen mielestä tekniikka ja teknisyys häiritsevät liian paljon ihmisen arkea. Hänellä itsellään on esimerkiksi tietokone ja läppäri, mutta ei varaa keskittyä niihin.

– Inhimillisesti katsoen minulla on vähän aikaa jäljellä, vaikka eläisin vielä kymmenenkin vuotta. Ei minulla ole varaa antaa sitä vähää aikaan koneille. Vie aikaa ajatella ja valmistautua sielun tasolla siihen tulevaan, jota kohti nyt olen menossa. Oikea elämä on niin jännittävää, ettei minun tarvitse kaiken maailman asioita tietää ja koneilta etsiä. Toki niistä on hyötyä, jos jotakin pitää oikeasti selvittää, mutta kun ne tahtovat viedä ihmisen kokonaan niin, ettei ole mitään muuta elämää. Pikkulapsetkin, joiden pitäisi leikkiä nukeilla ja autoilla ”pakotetaan oppimaan” koneiden käyttöä. On järkyttävää, kun 3-vuotias lapsi pelaa pallonpotkimispeliä tietokoneella, kun hänen pitäisi olla ulkona potkimassa oikeaa palloa. Elämän pitää olla oikeaa elämää!

Meidän pitäisi oppia suojelemaan itseämme tältä ”pahalta” tekniseltä maailmalta ja maailman turhuudelta. On pelottavaa, miten hukassa nykyihminen on, jos sähköposti jumittaa, netti kaatuu tai tietokone tahi kännykkä hajoaa, miten riippuvaisia me olemme tekno-logiasta.

Iris luonnehtii viettävänsä harmaata vanhuutta kumppaninsa Armaksen kanssa mökissä kahdestaan, mutta kokee sen hyvänä asiana. Hänen mukaansa moni syyllistyy turhan murehtimiseen ennalta ja pohtimiseen, tulevan pelkäämiseen aivan suotta.

– Ei murehtiminen auta, vaan tilanne pitäisi osata kohdata sellaisenaan. Kun omaan mieleen tulee huono ajatus tai huoli, minä sanon itselleni, että ”en minä tätä huoli tyköni, ottakaa te yläkerta se huostaanne” ja sitten unohdan sen sinne. Varmastikin pari kolme kertaa päivittäin totean, että ajatteles, kuinka hyvää tämä meidän elämämme on. Vaikkei siinä ole mitään ihmeellistä, on kaikki hyvin, ei tarvitse kantaa huolta mistään. Haluankin sanoa ihmisille, että älkää niin kauheasti huolehtiko elämästä, vaan antakaa sen kantaa.

Iris myöntää, että tämän oppiminen ja tähän pisteeseen pääseminen vaatii aikaa, paneutumista ja ihmisenä kasvamista, ei se ole itsestään selvyys.

– Emmehän me välttämättä itse tiedä, mikä meidän elämämme käsikirjoitus tässä elämässä on. Siksi on hirveän hyvä antaa elämän pitää huolen – silloin voi parhaalla mahdollisella tavalla suorittaa sitä omaa käsi-kirjoitustaan. Sillä elämä kyllä varmasti kantaa, kun -vain annamme sille tilaisuuden!

Iriksestä on kirjoitettu myös seuraavat kirjat:

Hiljaisuus on sinun voimasi, Jumalan ja synnyttäjän välissä,

Auttajana kahden maailman välissä sekä runoteos

On aika kiitoksen.