2/2016: Anna Tosha Einiö: Itkuvirren pyhä tehtävä

Ääneen itkemistä pidetään myös sopimattomana, ja olemmekin oppineet sitä häpeämään. Itkemme yksin ja tukahdutamme itkun tyynyyn, ettei kukaan vaan kuulisi! Jos katsomme tuota kuvaa avoimesti ja ennakkoluulottomasti, näemme jotain paljon suurempaa.

12.8.2016 / Anna Tosha Einiö

Kun silmiin osuu vanha valokuva huivipäisistä naisista itkemässä liinojensa kanssa, torjuu nykyaikainen ihminen helposti tuon perinteen takapajuisena, rahvaanomaisena, jopa huvittavanakin. Ääneen itkemistä pidetään myös sopimattomana, ja olemmekin oppineet sitä häpeämään. Itkemme yksin ja tukahdutamme itkun tyynyyn, ettei kukaan vaan kuulisi! Jos katsomme tuota kuvaa avoimesti ja ennakkoluulottomasti, näemme jotain paljon suurempaa.

Rituaalinen itku on näytellyt olennaista ja tärkeätä osaa ihmiselämän käännekohdissa. Yksilö on yhdessä itkien tullut autetuksi ja puhdistetuksi uuden elämänvaiheen kynnyksellä. Samalla myös yhteisön muut jäsenet ovat tulleet hoidetuiksi.
Vastasyntynyt on otettu yhteisön jäseneksi onnellisella itkulla. Kollektiivisen itkun tuki on kantanut morsianta tämän astuessa neidon elämästä aviosäätyyn. Vapaana vietetyn nuoruuden kumppanit ja kokemukset saavat jäädä, ja eron suru itketään yhdessä. Jos anoppi kohtelee huonosti, on miniä voinut juosta metsään ja itkeä valitusvirren. Miehet on lähetetty sotaan itkuvirren saattelemana. Ja lopulta vainaja on saatettu tuonpuoleiseen ja ruumis hautaan itkuvirsiä itkevien naisten säestyksellä.

Itkuperinteen löytäminen

Liisa Isotalo, teatterinjohtaja ja ohjaaja varsinaiselta ammatiltaan, on taitanut rituaalista äänellä itkemistä jo usean vuoden ajan. Liisa, miten löysit itkuperinteen?
– Vanha viisaus on aina kiehtonut minua. Mistä me tulemme, mitä kannamme mukanamme? Olen tutustunut Karjalan ja suomensukuisten kansojen rikkaisiin perinteisiin ja shamanistisiin kulttuureihin. Ollessani vuosituhannen taitteessa Joensuussa teatterinjohtajana järjestin itkuvirsiseminaarin, johon saapuivat mm. nyt jo edesmennyt itkijä Martta Kuikka ja uuden polven edustaja, kansanmuusikko Liisa Matveinen. Minulla oli harvinainen onni ja kunnia kuulla Marttaa livenä! Oman ensimmäisen, rituaalisen itkuni valmistin tämän jälkeen. Ja halusin oppia lisää. Äänellä Itkijät ry. perustettiin samoihin aikoihin, Liisa kertoo.
– Nyt olen itkuvirsikouluttaja. Kun olin nuori morsian, kirjoitin päiväkirjaani mieheläänmenoitkun. Sanoitin siinä pelkojani. Se syntyi täysin spontaanisti! En tuolloin tiennyt itkuvirsistä tuon taivaallista. Väitän, että meillä on kaikilla tuolla takaraivossa vanha, arkaainen muisti tallella. Se puhuttelee meitä, jos maltamme kuunnella. Joskus sieltä pulpahtaa jotain. Se on ehkä sitä samaa tietoisuuden kenttää, jonne shamaanit ovat aina matkanneet. Itkuvirret ovatkin usein puhetta tuonpuoleiseen. Siinä ollaan rajalla, Liisa sanoo ja jatkaa:
– Äitini kuoli äskettäin, ja sain tilaisuuden itkeä hänelle lähtöitkun kun ruumis oli vielä lämmin … että ”nyt olet vaalijani meidät tässä jättänyt”. Uskon auttaneeni häntä siirtymään tuonilmaisiin ja sehän on perinteisesti ollut itkuvirren tarkoituskin. Samalla olen toivottavasti auttanut tilaisuudessa mukana olleita läheisiäni kohtaamaan omat tunteensa.
Itkuvirsikouluttaja, shamaaniviulisti Tuomas Rounakari kirjoitti pro gradu -tutkielmassaan ”Kyynelten laulu” itkijän tehtävästä mm. seuraavaa (lyhennetty):

”Jokaisen yhteisöön kuuluvan saattaminen oikeanlaiseen surutilaan oli yhtä tärkeätä kuin vainajan saattaminen tuonilmaisiin … Välinpitämätönkin sukulainen joutuu antautumaan itkijän suggestiivisen voiman edessä … Itkijää tullaan kuulemaan tunneherkässä tilanteensa, ja itkua kuunnellen purkautuvat koko kuulijakunnan patoutumat. Itkuvirsi tarjoaa tilaisuuden yksilölliselle, murheen painetta laukaisevalle purkaukselle. Se ikäänkuin lakaisee sielun puhtaaksi pohjia myöten.”

Pohjia myöten puhtaaksi! Mikä terapeuttinen viisaus onkaan sisältynyt tähän yhteisölliseen suremiseen. Nykyaikana hautajaistoimistot hoitavat vainajan ja pappi siunaamisen. Kristillisen kirkon suhtautuminen itkuvirsiin on meidän aikaamme saakka ollut tuomitsevaa. Niitä on pidetty pakanallisena jäänteenä. ”Itkuvirsiä itkevien naisten on koettu uhkaavan papin valta-asemaa menojen ohjaajana hautajaisissa ja muissa yhteisölle tärkeissä rituaaleissa”, kirjoittaa Rounakari tutkielmassaan. Nyt kuolema piilotetaan meiltä. Harvoin me saamme mahdollisuuden kunnon hyvästeihin, saati sitten yhteiseen itkuun, ellemme itse osaa tilaisuutta ottaa.

Itkun runokieli, rakenne ja melodia

Itku kohdistetaan aina jollekin, tai johonkin! Muistan Liisan kurssilla tekemäni itkun ulkomaanmatkalla nyrjähtäneelle nilkalleni: ”Voi mun tönkkö töppöseni, kurja kulkukenkähäni, kun sä sillai sinkautit, asvaltille aran asetit, tämän tytön tylleröisen, pienen pikkaraisen, muukalaisten mannuilla, mailla mokomilla … ”
– Aivan, Liisa hymyilee.
– Itkukieli on metaforista ja runollista. Se on alkusointuista ja myös hellittelynimet kuuluvat asiaan. Oikeita nimiä ei käytetä. Tässä on jokin vanha taika. Eihän karhustakaan koskaan puhuttu oikealla nimellä, koska karhu saattoi sen kuulla ja saapua paikalle. Sanottiin vaikka Ohto tai Otso. Esi-isät ja vainajat taas eivät ymmärrä arkikieltä, joten heitä täytyy itkuvirsissä puhutella toisin. Äiti voi olla ”kallis kantajaiseni” tai ”ihanainen imettäjäni”. Kun itkuvirsi tehdään elävistä ja eläville, niin heitäkin runokieli ikään kuin suojelee. Tämä hienotunteinen tapa on siirtynyt nykyaikaan. Itkuvirsikurssillakin voit siis turvallisesti, salaisuutesi säilyttäen, kohdistaa itkusi tietylle henkilölle, sanoo Liisa.
Itkuvirsi on rakenteeltaan epäsäännöllinen. Se alkaa korkealta ja putoaa alaspäin. Itkijän hengitys rytmittää sitä. Tulee taukoja ja huokauksia. Jokainen itkijä luo oman tyylinsä, omanlaisen tapansa itkeä. Itkijällä voi olla omia itkurunkoja, ja hän noudattaa tiettyjä polkuja. Itkijän on saavutettava ensin ns. apeutumisen tila, sillä ilman tunnetilaa itku ei lähde. Itkijä ei koskaan teeskentele tunnetta! Kun itkijä pääsee vauhtiin, hän alkaa vuodattaa itkua. Itkijä voi myös improvisoida.
Martta Kuikka on sanonut, että itkuvirsi tulee kuin lähde vesisuonesta, ja tuossa lähteessä on maailman kauneinta ja parasta vettä. Suru nousee samalla tavoin, kuin vesi, kerrostumien läpi. Martta myös näki, että itkuvirrellä olisi tulevaisuutta nimenomaan hoitomuotona sekä itkijälle että kuulijalle. Mutta … voiko itkuvirsi syntyä tuntematta perinnettä?
– Voi se syntyä, mutta voi se olla syntymättäkin! huudahtaa Liisa.
– On muistettava ero tavallisen itkun ja itkuvirren välillä. Itkuvirsi on aina pyhä toimitus. Tietyt säännöt ovat olemassa. Apeutuminen ja antautuminen itkulle voivat käydä voimille, ja asiaan perehtyneen yhteisön läsnäolo on aina hyväksi. Nykyaikana tuo yhteisö voi olla vaikkapa kurssin porukka. Silloin sinua tuetaan, selittää Liisa.
– Sinun on myös tutustuttava omaan itkupolkuusi. On tärkeätä osata tulla siitä tilasta takaisin. Kuka sinut auttaa sieltä pois, ellet tunne keinoja? Rituaalin vaiheet on hyvä oppia.

Äänellä itkemisen uusi tuleminen

Rikas itkuvirsiperinne oli 90-luvulla vaarassa kadota kokonaan. Pirkko ja Ensio Fihlman ystävineen perustivat silloin Äänellä Itkijät ry:n. Kun uusi kiinnostus virisi, vanhoja, oman aikakautensa viimeisiä itkijöitä ehdittiin onneksi vielä kuulla. Nyt jo tuhannet suomalaiset ovat löytäneet itkuvirsien terapeuttisen voiman ja viisauden lähteille, ja uusia kouluttajiakin on kymmeniä eri puolilla Suomea. Myös miehiä.
Meillä on ”eänelitkemisessä” (karjalankielinen sana) omaan perinteeseen nojautuva keino käsitellä patoutuneita tunteitamme. Yhdessä itkemisen puhdistava ja terapeuttinen vaikutus on verrattavissa moderneihin, muualta tulleisiin tunneilmaisun tekniikoihin kuten vaikkapa Rebirthing -hengitykseen tai Oshon ilmaisullisiin meditaatioihin. Yhteisiä tekijöitä näille ovat irtipäästäminen, elämän edessä antautuminen ja avautuminen. Itkuvirsien kohdalla me tarvitsemme vielä luopumista itkemisen häpeästä. Antaa itkun siis tulla, vuodattua, ja olemme taas muutaman askeleen lähempänä todellista, vapaata itseämme! `

Lähteet:

Rounakari, Tuomas: ”Kyynelten laulu”, pro gradu -tutkielma 2005.
Tenhunen, Anna-Liisa: ”Itkuvirren kolme elämää”, väitöskirja, SKS 2006.
Äänellä Itkijät ry: www.itkuvirsi.net
Tuomas Rounakari puhuu itkun parantavasta voimasta.
Surun hyväksymisen ja läpikäymisen tärkeydestä
https://youtu.be/eDGqMhaSmdI
Surun jakamisesta ja kielteisten tunteiden puhdistamisesta
https://youtu.be/iJ5QTuWvwPY