4/2018: Musiikki avaa dialogin myyttiseen maailmaan

Keravalla kasvanut, supisuomalainen mies. New Yorkissa, Budapestissa ja Hanti-Mansiassa kypsynyt.

5.10.2018 / Anna Tosha Einiö

Kotonaan hän on yhtä lailla yliopistoilla uppoutuneena suomalais-ugrilaisten kansojen historiaan, soittamassa maailman heviareenoilla Korpiklaani-yhtyeen jäsenenä kuin pienen yleisön edessä shamaaniviulistina. Siinä välissä käy vähän perinteisiä itkuvirsiäkin opettamassa! Ei siis ihan tavis.

Mutta kuka hän on? Hän on etnomusikologian maisteri, muusikko Tuomas Rounakari, 41.

Olin kuusivuotias, kun sain viulun. Isäni oli joskus soittanut viulua ja meillä oli paljon äänilevyjä. Rakastin klassista musiikkia ja halusin palavasti soittaa. Bachin D-molli kaksoisviulukonserttoa kuuntelin jossain vaiheessa todella paljon. Kun esiinnyin musiikkiopiston matineoissa, vajosin aina transsiin. Pidin sitä vain luonnollisena, sillä eihän sitä lapsena tällaisia asioita muiden kanssa puida. En jälkeenpäin muistanut soittamisesta juuri muuta kuin ehkä sydämenlyönnit tai kädenliikkeen. Tulin takaisin itseeni vasta sitten, kun taputettiin lavalle kumartamaan, kertoo Tuomas Rounakari.

Murrosiässä tämä kyky haihtui, kun Tuomas alkoi kasvaa vauhdilla – yhtenä vuonna jopa 14 cm. Hänen fysiikkansa murtui, koska lihakset ja nivelet eivät pysyneet kasvun perässä. Tuomaksen oli pakko lopettaa soittaminen kipujen vuoksi. Kun hän alkoi taas soittaa, transsi olikin poissa.

– On aika yleistä, että lapsuuden lahja yht´äkkiä kadotetaan. Ehkä se haetaan joskus takaisin ja opetellaan käyttämään sitä tietoisesti, tai elämä vie toisaalle ja menetetään se juttu. Minä tietysti tajusin, että jotain oleellista nyt puuttui. Ei siinä asiassa oikein kukaan voinut minua auttaa. Tunsin vain voimakkaan tarpeen saada ilmaisulleni väljemmät rajat, Tuomas kertoo.

– Muiden kirjoittaman musiikin soittaminen ei minulle riittänyt. Kaikille oli niin selvää, että millainen Sibeliuksen viulukonserton tulkinta pitää olla. Soittajat alkoivat muistuttaa toisiaan. Klassisen musiikin ympyrät, soittajat ja konserttisalit – tuo siihen asti rakkain kotini, ei ollutkaan enää paikkani. Minulla oli liikaa energiaa ja luovuutta, jota piti koulussakin koko ajan tukahduttaa. Alkoi rajojen rikkominen. Vaikka olinkin hyvä oppilas, olin hankala tapaus. Onneksi minulla oli ihana perhe, joka jaksoi tukea minua kaikesta häiriköinnistä huolimatta.

 Suomessa ei korkeakoulutasolla ollut silloin vielä mahdollista opiskella rinnakkain klassista ja kansanmusiikkia tai pop/jazz-musiikkia. Tuomaksen polku vei New Yorkiin, New School Universityyn, jossa oli mahdollista yhdistellä erilaisten musiikkityylien opiskelua. Koulun oli perustanut jazz-muusikko John Coltranen entinen basisti Reggie Workman.

– Tutkin muun muassa unkarilaista säveltäjää Bela Bartókia ja hänen sävellystapaansa. Sävellysopettajani ohjasi minut tutkimaan kansanmusiikkia, ja lopulta en mennyt enää jazz-puolen tunneille lainkaan. Vietin aikaani New Yorkin yliopiston kirjastossa tutkien partituureja ja lukien kirjoja. Kuudennen kerroksen ikkunasta avautui näkymä Washington Square -aukiolle. 

Akateemista polkua shamaaniviulistiksi

Haastattelija alkaa tässä nyt olla hieman hämillään! Kokemukseni Tuomaksesta ja hänen esittämästään musiikista liittyvät vahvasti transsiin. Olen kuullut viulun epätavallisia virityksiä, kulkusia, karjahteluita ja jopa jaloissa pyörivien kivien kolinaa. Pitäisikö minun nyt uskoa, että shamaaniksi tai joksikin sen kaltaiseksi voisi tulla akateemista tietä? Tarina jatkuu varsin epätavallisin kääntein.

– Kaikkihan tässä on ihan epätavallista, nauraa Tuomas. 

– En nuorena edes kunnolla ymmärtänyt, mitä kansanmusiikki oikeasti on. Pidin sitä ihan ”hilipatahippaa” -pelimannitouhuna. Kun sitten palasin jenkeistä Suomeen, aloitin itkuvirsien tutkimisen. Eteeni avautui äärettömän rikas maailma pohjoista kansanperinnettä, hän kertoo. 

– Tiesitkö, että meillä suomalaisilla on maailman suurin kansanrunouskokoelma? Kokoelma nimeltä ”Suomen kansan vanhat runot” käsittää 33 nidettä, ja niissä on noin 82 000 säettä laulujen sanoja. Kaikki runot laulettiin. Kalevala on tästä kaikesta vain pieni kirjanen toimitettua tekstiä. On aivan käsittämätöntä, että meillä ei kouluissa vieläkään kuulla runonlaulua ja itkuvirsiä, ellei joku valveutunut opettaja itse tajua niistä kertoa, tuohtuu Tuomas.

Unkarista Tuomas löysi vastaavasti maailman suurimman kansanmusiikkiarkiston. Pian hän istuikin Budapestin etno-musikologisessa instituutissa kuuntelemassa Bartókin keräämiä kansanmusiikin kenttänauhoituksia. Siellä Tuomas kuuli myös suomalaisen tutkijan Kai Donnerin Siperian matkoista ja vahalieriöistä, joille tämä oli vuosina 1912–14 äänittänyt selkuppien ja nenetsi-shamaanien lauluja. Tuomas etsi käsiinsä nämä kiehtovat vahalieriöt.

– Kuunneltuani vahalieriöitä halusin kokeilla, pystyisinkö soittamaan tätä arkaaista musiikkia viululla. Koitti käänteentekevä hetki. Vajosin transsiin ensimmäistä kertaa sitten lapsuudenkokemusteni. Tässä oli jotain, mitä olin etsinyt. Se tunne murrosiässä, se ilmaisullisen laajenemisen tarve, sehän tarkoitti tätä! Koin hyvää oloa ja vapautumisen tunteen. Tajusin tulleeni kotiin. Siitä alkoivat shamaaniviuluesitykseni ja tutkimukseni transsitilasta esiintyjän ilmaisullisena välineenä.

Luonnon sävelmiä seuraten

Kokemus shamaaniviulistin konsertissa on ainutlaatuinen. Musiikin kuunteleminen tuo tietysti iloa ihan muutenkin, mutta tässä liikutaan aivan erityisellä alueella. Salissa aistittava läsnäolon intensiteetti on vahva. Musiikki soi vapaasti,  ja siinä voi aavistella sen sisältämiä tarinoita. Ei tarvitse välttämättä selittää, että tällaisia sävelkulkuja on joskus käytetty parantaviin, yhteisöä vahvistaviin tarkoituksiin. Yleisö saa liikuttavan kokemuksen, kun Tuomas soittaa vahalieriöiltä löytyneen, Kamassien sukupuuttoon kuolleelta kansalta säilyneen viimeisen melodian. Tuomas osaa selittää näitä vaikutuksia musiikkitieteelliseltä kannalta.

– Siperian vanhat shamaanilaulut ja koko tämä musiikkityyli on vapaamittaista musiikkia ilman tahtilajeja. Mikään ei ole täysin ennalta määrättyä. Siellä on teemoja ja toistuvia juttuja, mutta ne tulevat ulos kuin pulssi. Vastaavuudet löytyvät luonnosta itsestään. Tämä musiikki toimii kuin sydämen lyönti, kuin kävely, vedenpinnan väreily tai tuuli. Shamaaniviulun soitto tuo meidät lähemmäksi jotain ikiaikaista, joka on aina ollut meissä, mutta jonka kulttuuri ja kasvatus on paljolti peittänyt. Se tuo meidät suoraan ihmisyyden lähteille. Yhteytemme suurempaan luontoon on samalla yhteys meidän omaan ihmisluontoomme – tutkimattomaan ja villiin. Sitä ei voi kesyttää, eikä täysin tukahduttaa. Jossain aivoissamme on se paikka, joka tietää ja tunnistaa tämän kaiken. 

– Transsitilassa kehotietoisuuteni toimii kokonaisvaltaisena ja elimellisenä osana soittamista. Kappaleista tulee tässä mielessä ”lihallisempia”. Se on ihan puhtaasti energian toimintaa, vaikka pohjalla vaikuttaakin oma, tietoinen intentioni. Lavapersoonani on aika riehakas ja peittelemätön. Kun soittaja vapauttaa itseään ehdollistuneista käyttäytymis- ja ajatusmalleista, niin sehän antaa yleisöllekin luvan kokea jotain samankaltaista, sanoo Tuomas.

Tohtoriksi karhunpeijaisilla

Me ihmiset olemme pohjimmiltamme rituaalisia olentoja, vaikka elämmekin nyt hyvin ei-ritualistisessa kulttuurissa. Kaipaamme elämäämme asioita, jotka saattaisivat meidät vahvempaan yhteyteen maailmankaikkeuden kanssa. Tuomaksella on tekeillä Sibelius-Akatemialle taiteellinen tohtorintutkinto, jonka aihe liittyy karhunpeijaisiin. Musiikki avaa dialogia myyttisen maailman kanssa myös rituaalisen teatterin sisältönä. 

– Karhunpeijaiset löytyvät niin meiltä kuin Siperian hantienkin perinteestä. Meillä peijaiset ovat kehittyneet kovin metsästyskeskeisiksi, mutta hantit ovat säilyttäneet niissä karhun sielun palauttamisen tuonpuoleisiin. Valmistin tohtorin-tutkintoani varten karhunpeijais-esityksen, jonka tekstit olivat lähes kaikki alkuperäisiä peijaisrunoja hantien, mansien ja suomalaisten perinteestä, Tuomas kertoo.

– Hantien oikeat peijaiset kestävät monta päivää – neljä päivää naaraskarhulle ja viisi päivää uroskarhulle. Niissä kerrataan hantien maailmankuva, luonnon kiertokulku ja ihmisen paikka maailmassa. Yhteisöllisiä asioita käsitellään leikin ja pilailun kautta. Kukaan ei saa suuttua, koska kaikki esitetään karhulle! Karhun sielun palauttaminen tuonilmaisiin palvelee koko yhteisön hyvinvointia, ja kaikki tapahtuu musiikin ja yhteisöllisen teatterin avulla. Se on shamanistisessa mielessä yhteinen matka ja vahvistusrituaali.

Peijaisesityksessä Tuomas käytti yhtenä soittimenaan valmistamaansa kellokehikkoa, joka on hantien ja mansien karhunpeijaisissa käytetty rituaalinen soitin. Kellokehikon rungolla istuu seitsemän nukkea, jotka symboloivat eri elementtien vartijahenkiä. Soitin toimii rummun tavoin väylänä transsiin.

– En pyri rekonstruoimaan perinnettä, vaan tutkimaan, mitä perinteet synnyttävät tässä ajassa ja miten ne voisivat meitä palvella, sanoo Tuomas. 

– Koen olevani enemmän perinteen uudistaja kuin perinteen säilyttäjä, vaikka molemmat ovat tärkeitä. Joskus olen sanonut olevani sillanrakentaja. Rakennan dialogista siltaa menneisyyden ja tulevaisuuden välille.

Korpiklaani ja Pellervoisen herättelysoitto

Meillä ei Tuomaksen kaltaisia vanhan perinteemme tuntijoita ja uudistajia kovin paljon ole. Entä sopiiko kuvaan akateemisesta tutkijasta jäsenyys folk-metallia soittavassa Korpiklaani-yhtyeessä? Voimmeko nähdä Siperian vanhoista shamaaneista kertovan etnomusikologimme hevikansan Karibian-risteilyllä soittamassa viulua tuhansien villiintyneiden fanien edessä?

– Harva muusikko saa elämänsä aikana mahdollisuuden soittaa suurille festivaaliyleisöille ympäri maailman, iloitsee Tuomas. 

– Korpiklaanin musiikki ja monet kansanrunouteen perustuvat laulujen sanoitukset inspiroivat tuhansia ulkomaalaisia opettelemaan Suomen kieltä ja tutustumaan pohjoisiin kulttuureihin. Pidin maaliskuun kiertueen yhteydessä luennon Göttingenin yliopistossa Saksassa. Yllätyksekseni kaikki pohjoismaisia kieliä ja kulttuureita opiskelevat olivat suomalaisen metallimusiikin faneja. Tulemmeko edes ajatelleeksi, että näillä bändeillä voi parhaassa tapauksessa olla suurikin kansallinen arvo?

Korpiklaanin kymmenes studioalbumi ilmestyy syyskuussa. Tuomas on siitä hyvin ylpeä. Tuomaksen bändille säveltämä kappale nimeltä Pellervoinen sai inspiraationsa vanhasta kansanrunosta. Sampsa Pellervoinen on perinteessämme kaiken kasvun aikaansaava henkiolento. Ilman Sampsa Pellervoista kesää ei tule, ja siksipä häntä on herätelty talviunilta runonlaululla. 

Vaikka Tuomaksen kappale onkin instrumentaali, niin lyönpä vetoa, että sen alkukeväästä tapahtunut ensimmäinen esityskerta herätti Sampsan… Lisäksi Karhun Peijaiset -esityksen ensi-iltapäivänä, vuoden 2015 helmikuussa, heräsivät Korkeasaaren karhutkin kuukauden etuajassa. Siinäpä meille mietittävää!

Kaiken kerrotun perusteella voimme vain toivoa, että akateeminen tutkimus yhtyisi jatkossakin erilaisten intohimoisten ihmisten rohkeuteen etsiä ja löytää näitä vanhoja aarteita omilta juuriltamme. Tarvitsemme kipeästi tätä alkuperäistä henkistä ravintoa, joka niin pitkään on ollut meiltä piilossa.

 

Kuvat: Lea Kömi