3/2015: Mili Kaikkonen: Näkijöiden, parantajien ja valmentajien vapaus ja vastuu

Kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja henkisen kasvun kentällä toimivia kutsutaan usein puoskareiksi. Välillä se huvittaa, toisinaan mietityttää ja joskus myös huolestuttaa.

30.9.2015 / Mili Kaikkonen

Onko oikeasti niin, että eettiset raamit ja vastuu ovat jääneet hyvinvointi- ja henkisyysbuumin jalkoihin, vai haukutaanko foorumeilla väärää puuta?

Selkeää vastausta tähän ei varmasti ole, mutta aihe itsessään on äärimmäisen kiinnostava. Toisin kuin vaikkapa rekisteröidyiltä psykoterapeuteilta esimerkiksi valmentajilta, näkijöiltä ja parantajilta puuttuu valmiiksi määritellyt eettiset säännöt, joihin he sitoutuvat toimintansa aloittaessaan. Asiaa tietenkin mutkistaa se, että monet näistä ammateista on perinteisesti nähty siunauksina tai suvussa kulkeneina lahjoina, jotka ovat matkanneet kauniisti eteenpäin sukupolvelta toiselle. Viisaat naiset ja parantajamiehet ovat auttaneet yhteisöissä kautta aikojen, ja heitä on kunnioitettu ja arvostettu. Moderni tilanne on kuitenkin hieman toinen, koska tänä päivänä monelle auttajalle kutsumus on myös toimeentulo.

Lähes jokaista auttajaa tai vierellä kulkijaa ohjaa varmasti avoimen sydämen lisäksi kutsumus tehdä hyvää, auttaa ja tehdä maailmasta hitusen rakkaudellisempi paikka. Toisaalta itsetuntemuksen puute voi helposti luoda ansoja, jotka saattavat jäädä huomaamatta ja joskus auttaja kuvittelee olevansa avuntarpeen yläpuolella. Mutta riittääkö korkeamman ohjaus, vahva intuitio, maailmankatsomus parantamaan vaikka lapsuuden traumat, kivuliaat kokemukset tai minkä tahansa inhimillisen tragedian aiheuttamat haavat? Pystyvätkö hauras mieli ja ego pysymään keskiöissään, kun asiakkailta alkaa tulla positiivista palautetta ja kiitosta, vai alkaako mieli salakavalasti luoda itselleen kaikkivoipaa illuusiota?

Martti Lindqvist kirjoittaa Auttajan varjo –teoksessaan viisaasti, ettei kukaan auttaja ole niin hyvä, että hän olisi täysin vapaa omasta varjopuolestaan ja riskistä livetä pahuuteen. Lindqvist kuvaa auttajan roolia usein niin idealisoituneeksi, että se ei välttämättä jätä tilaa auttajan inhimillisyydelle ja heikkouksille. Hän tarjoaa ei niin mielekkään, mutta hyvin rehellisen näkemyksen siitä, ettei kukaan auttaja ole pyyteettömästi palvelemassa ihmiskuntaa, sillä lopulta jokaisen toimintaan sisältyvät myös heidän omat tarpeensa ja henkilökohtaiset pyrkimyksensä. Ääritapauksissa asiakas voidaan jopa huomaamatta valjastaa välineeksi auttajan omiin tarkoituksiin. Siksi Lindqvist painottaa auttajan vastuuta riskien tiedostamisessa ja tarvetta säännölliseen peilaamiseen ulkopuolisen henkilön kanssa.

Auttajan on siis oltava jatkuvasti valppaana ja nöyränä oman mielensä suhteen. Luontainen herkkyys, vahva intuitio tai koulutus eivät yksin riitä tekemään asiakastilanteesta turvallista kummallekaan osapuolelle. Auttajan vastuulla on hoitaa itseään lempeän ja toisinaan rankankin itsetutkiskelun kautta, hankkia luotettavaa vertaistukea tai työnohjausta sekä pitää kynnys vaikkapa henkilökohtaiseen terapiaan menemisestä matalana. Oma työkalupakki täytyy pitää kunnossa.

On hyvä pohtia oman työn tai palveluiden eettisiä raameja. Se voi kuulostaa lokeroimiselta ja turhan kliiniseltä, mutta oikeasti kyse on ammattitaitoisesta otteesta omaan tekemiseen. Vanhoja perinteitä ei tarvitse unohtaa tai omia luontaisia lahjoja aliarvioida, mutta niiden tarkastelu eettisestä näkökulmasta tarkoittaa lähinnä mitä, miksi ja miten -kysymysten säännöllistä esittämistä. Mitä asiakkaalle luvataan, miksi tehdään mitä tehdään ja miten se toteutuu käytännössä?

Hyviä alun suuntaviivoja voisivat olla vaikkapa seuraavat teemat:

Luottamuksellisuus. Olenko asiakkaideni luottamuksen arvoinen ja vedenpitävä vaitiolovelvollisuuteni suhteen? Tiedänkö, missä asioissa täytyy kääntyä vaikkapa viranomaisten puoleen?

Asiakkaan itsemääräämisoikeus. Kerronko hanakasti omia mielipiteitäni siitä, mitä asiakkaan pitäisi tehdä? Näenkö ihmiset hyväksyen vai omien kokemusteni värittämien linssien läpi? Hyväksynkö sen, ettei toinen välttämättä muutu tai ala voida paremmin, vaikka tekisin mitä? Luotanko ihmisten luontaiseen viisauteen ja selviytymiskykyyn? Hyväksynkö toisen valinnat, vaikka ne olisivat mielestäni vääriä?

Oma sisäinen prosessi. Millaiset tukiverkot minulla on? Kenelle voin puhua työstäni luottamuksellisesti? Olenko aidosti kohdannut ja työstänyt menneisyyteni ja hyväksyn omat vajavaisuuteni? Olenko koskaan turvautunut ammattiauttajaan? Ymmärränkö, että muutun itsekin koko ajan?

Asiakkaan etu vs. oma etu. Vaikka olisin kuinka rahapulassa, ohjaanko asiakkaan vaikkapa lääkärin vastaanotolle tai terapiaan, jos siitä olisi heille enemmän hyötyä? Laitanko asiakkaan edun oman etuni edelle vai osaanko hahmottaa kokonaisuuden? Osaanko vetää rajat, jos asiakas alkaa käyttää palveluja liian usein eikä vaikkapa halua tehdä päätöksiä konsultoimatta auttajaa ensin?

Selkeys. Ovatko lupaukseni realistisia? Miten määrittelen itseni ja oman ammattini tai palveluni? Olenko nostanut itseni jalustalle? Saako minua kyseenalaistaa terveellä tavalla? Väitänkö, että minulla on erityisiä kykyjä, mitä muilla ei ole?

Oikeudenmukaisuus. Kohtelenko ihmisiä samanarvoisina, vaikka heidän elämän valintansa poikkeaisivatkin omista näkemyksistäni? Olenko rehellinen itselleni siitä, kenen kanssa haluan tai en halua tehdä töitä? Osaanko keskustella vaikeista asioista niin, että siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa? Tiedänkö, miten toimia, jos omat keinoni eivät riitä? Tarjoanko neuvoja tai varmoja ratkaisuja asioissa, joihin minulla ei ole pätevyyttä, kuten terveyteen liittyvissä tai lakiasioissa? Kehotanko ihmisiä vaikkapa luopumaan lääkityksistä?

Nöyryys. Ymmärränkö, etten itsekään ole ihmisenä valmis? Olenko sitoutunut itseni tarkkailuun ja tutkimiseen ja valmis ottamaan vastaan palautetta? Ohitanko vaikeat tunteet ja tilanteet ’ajattelemalla positiivisesti’ tai ulkoistamalla ne, vai otanko vastuun niistä? Suhtaudunko asiakkaan vaikeisiin tunteisiin kunnioittaen vai ohitanko ne vaikkapa vetoamalla karmaan tai egoon? Ymmärränkö, että asiakas on oman elämänsä asiantuntija?

Auttamisen rajat. Kunnioitanko toisten rajoja vai menenkö puskutraktorilla läpi vaikka väkisin? Yritänkö auttaa silloinkin, kun se ei ole tervetullutta? Mietinkö jatkuvasti muiden murheita? Ajattelenko tietäväni paremmin, mikä on toisille oikein ja turhaudun, jos hei eivät ’ymmärrä omaa parastaan’? Ryntäänkö apuun vaikka viikonloppuisin, jos minua tarvitaan? Uhraanko oman hyvinvointini muille? Tunnenko arvottomuutta, jos en saa olla hyödyksi muille?
Parhaimmillaan auttajan työ on rikasta, palkitsevaa ja äärimmäisen kiitollista. Oivallusten, aidon empatian, rakkauden ja tunneskaalojen värittämät kohtaamiset ovat ihmisyyden kokemista parhaimmillaan. Ne rikastuttavat, koskettavat ja liikuttavat sydämen sopukoita myöten. Työn hienoja hetkiä ovat vaikkapa ne, kun ihminen rohkenee sanoa ääneen vuosikausia panttaamansa asian vain huomatakseen, ettei maailma loppunutkaan siihen tai ne, kun uupunut urakiitäjä pirahtaa helpottavaan, puhdistavaan itkuun. Kauniita hetkiä ovat myös vatsanpohjasta kumpuavat yhteiset naurut ja ne, kun ihminen uskaltaa myöntää sen, mikä on oikeasti totta.

Ihmeiden oppikurssissa sanotaan mainiosti, että A therapist doesn’t heal. He lets healing be – auttaja ei paranna vaan antaa paranemisen tapahtua. Kun ymmärrämme vastuun, olemme myös vapaita. Kun olemme vapaita, ymmärrämme vastuun tulevan väistämättä kylkiäisenä. Voisiko olla niin, että auttajan tehtävä on sallia elämän tapahtua ja olla fasilitaattorina ja todistajana sille elämän pienille ja suurille ihmeille?

Jutussa on käytetty lähteinä sakasti.evl.fi sekä bacp.co.uk –sivustoja.