Oikean ystävyyden ei tarvitse olla ikuista

Luulen, että suurin osa meistä on joskus kokenut ystävyyssuhteen loppumisen tai hiipumisen ja tuntenut siitä jopa riipaisevaa tuskaa, tyhjyyden tai huonommuuden tunnetta, katkeruutta, syyllisyyttä tai vähintäänkin ihmetystä.

19.1.2019 / Maria Lehtiniemi

Luulen, että suurin osa meistä on joskus kokenut ystävyyssuhteen loppumisen tai  hiipumisen ja tuntenut siitä jopa riipaisevaa  tuskaa, tyhjyyden  tai huonommuuden  tunnetta, katkeruutta, syyllisyyttä tai vähintäänkin ihmetystä. Mutta kannattaako asian  puhki pohtiminen ja ystävyyteen pakonomaisesti takertuminen? Jospa vain olisimme  kiitollisia jokaisesta ystävästämme riippumatta siitä, kauanko ystävyys kestää.

Väestöliiton vuoden 2016 tutkimuksen mukaan suurten ikäluokkien edustajalla on keskimäärin viisi ystävää (perustuu tilanteeseen vuonna 2012. Vastaajia, jotka olivat syntyneet vuosina 1945–50 oli noin 2 300, joista 57 % oli naisia). 

Suunnilleen samanlaiseen lopputulokseen päädyin itsekin huomattavasti suppeammalla otannallani, johon lukeutui vastaajia 15–85 vuoden ikähaarukasta. Kavereita taas vaikuttaa lähes kaikenikäisillä olevan huomattavasti enemmän. Ja jos mukaan luetaan myös Facebook-kaverit ynnä muut vastaavat some-tuttavuudet, nousee luku merkittävästi. 

Kaveri vai ystävä?

Mutta miten määritellään ystävän ja kaverin ero? Entä kaverin ja tuttavan? Tästä jokaisella on kaiketi oma subjektiivinen tulkintansa, mutta tuttavat vaikuttavat olevan esimerkiksi ehkä hieman etäisempiä työtovereita, koiralenkillä tavattuja tai ”kumminkaimoja”. Kavereiden kanssa taas ollaan enemmän ja aktiivisemmin tekemisissä ja he tietävät toisistaan tuttavia enemmän. Sukulaiset eivät välttämättä ole kavereita tai ystäviä, mutta monella toki ovatkin. Ystävät taas ovat niitä, joiden kanssa voidaan jakaa niin ilot kuin surutkin. Niitä, jotka ovat aina valmiita kuuntelemaan ja useimmiten auttamaankin ja joille voi avautua sydämensä syvyyksistä. Niitä, joiden kanssa ilo moninkertaistuu ja ikävät asiat kutistuvat ja helpottuvat. Moni vastaajista totesi, että ystävät ovat niitä, jotka pysyvät rinnalla aina tilanteesta riippumatta läpi elämän. Itse väitän, että näin ei ole. 

Omasta mielestäni ystävien lukumäärä ei tee ihmisestä parempaa tai huonompaa kuin muut. Ystävän koen ihmiseksi, joka on elämässäni juuri silloin, kun on oikea hetki juuri hänen olla. Ja jonka elämässä itse olen juuri silloin, kun on hänelle oikea hetki. On tuo hetki sitten jokin tietty ajanjakso elämässä tai kestää se sitten tutustumisestamme jommankumman kuolemaan asti. 

Elämäni taipaleella rinnallani on kulkenut useita ystäviksi luettavia ihmisiä, joista suuri osa ei kuitenkaan elämässäni enää ole. Silti koen, että heistä jokainen on oikeasti ollut ystävä. 

Olenko tehnyt jotain väärin?

Muistan ala-asteajoiltani erittäin selvästi tilanteen, jossa jo hiekkalaatikolta tuntemani ystäväni yllättäen alkoi kaveerata toisen kanssa. Olin äärettömän hämmentynyt ja surullinen, monta iltaa kului itkiessä. Siinä eivät auttaneet äidin lohdutteluyritykset ja yritykset selittää, että en ole ainoa, jolle näin käy. Tunsin itseni niin kovin loukatuksi ja samalla epäonnistuneeksi, huonoksi. Kulutin viikkokausia asiaa pohdiskellen ja olin vakuuttunut siitä, että syy on minussa. Että olen tietämättäni tehnyt jotakin väärin. Että olen tylsä ja ikävä ihminen. Että minusta ei enää tykkää kukaan. Että kukaan koskaan ei voi enää minusta tykätä.

Koskaan en saanut syytä välirikkoon selville ja tilanne kehkeytyi yrityksistäni huolimatta – tai niiden vuoksi – vielä pahemmaksi. Entinen ystäväni ei enää edes moikannut minua. 

Tuo lapsuusajan kokemuksen aiheuttama huonommuuden tunne kohosi mieleeni valtavan voimakkaasti, kun viisitoista vuotta jatkunut tiivis ja syvällinen ystävyyssuhteeni katkesi parisen vuotta sitten. Tapahtuneeseen ei varsinaisesti ollut mitään syytä. Huomasin vain yhteisten lenkkien ja illanviettojen vähentyneen, pitkien keskustelujen muuttuneen satunnaisiksi kuulumisten kyselyiksi ja viestittelyiden typistyneen ”ihan ok, kuullaan” -tyylisiksi muutaman sanan kommenteiksi. Yritimme useaan kertaan sopia näkemisestä, mutta kun vuosi oli kulunut ilman mainittavaa kontaktia ja viimeisiin kolmeen viestiini en saanut enää mitään vastausta, hiipui ystävyytemme lopulta olemattomiin. Asuimme vain kahden kilometrin päässä toisistamme, eli etäisyyskään ei ollut ongelma. Kumpikaan ei myöskään saanut aikaiseksi perin pohjin selvittää muutoksen syytä. 

Tunsin asiasta jälleen valtavaa syyllisyyttä. Kipuilin sen ajatuksen kanssa, että olisiko minun pitänyt yrittää kovemmin. Olisiko minun pitänyt väkisin pusertaa ystävästäni syy siihen, miksi seurani ei enää ollut niin tervetullutta ja mitä mahdollisesti olin tehnyt väärin. Minua suoraan sanoen hävetti. Kun toinen ystäväni kysyi, mitä X:lle kuului, väistin asian toteamalla vain ”mitäpä sille, ei mitään erityistä,” enkä kehdannut myöntää, että emme enää ole tekemisissä. 

Mitä ystävyys on?

Asia jäi vaivaamaan minua. Siis ystävyys itsessään. Mikä on sen ydin? Miten se määritellään? Miten se koetaan? Millainen ystävyys jatkuu ja millainen päättyy? Voiko aito ystävyys päättyä? Ja mistä ja milloin se alkaa? 

Jouduttuani terveydellisen tilanteeni vuoksi kuukausiksi sivuun niin sanotusta normaalielämästäni, avautui eteen tilaisuus pohtia ystävyyttä olan takaa. Jo senkin vuoksi, että osa läheisistäni kavahti poikkeavaa ja pelottavaakin tilannetta, osa pysyi rinnallani, mutta hieman etäisyyttä ottaen ja osa seisoi vierelläni vankasti ja turvaa tuoden. 

Usein jonkin kriisin, sairauden, läheisen kuoleman, avioeron, taloudellisen katastrofin tai muun kriisin kohdatessamme käy juuri näin. Ja usein kuulee sanottavan, että silloin se tosi ystävyys punnitaan. 

Itse taas koen, että jokaisella ystävyydellä on oma aikansa ja paikkansa. Kaikkia ei ole tarkoitettu olemaan läsnä kaikissa hetkissä. Meillä jokaisella on omat vahvuutemme, erityisominaisuutemme ja kykymme. Uskon, että ne ystävät, jotka rinnallamme seisovat vaikeimmilla hetkillämme, ovat paikalla juuri siksi, että heistä on juuri silloin eniten apua, henkisesti tai konkreettisesti. Se, että joku pitää enemmän etäisyyttä jossakin tilanteessa, ei tee hänestä huonompaa ystävää. Ehkä tällaisen ystävän pakonomainen läsnäolo kriittisellä hetkellä olisikin vain haitaksi.

Ystävä saattaa rakastaa meitä syvästi, mutta ei itsensä vuoksi osaa olla läsnä meidän itsemme tarvitsemalla tavalla, vaan tahtomattaan pahentaa asiaa. Jos esimerkiksi pelko tai omat menneisyyden peikot aiheuttavat vain ahdistusta ja ystävä pakonomaisesti ja väkisin yrittää olla läsnä, kärsii siitä sekä hän että minä itse. 

Jos lohdutusta ja tukea tarvitseva joutuukin lohduttajaksi ja tukijaksi, ei se palvele ketään. Enkä tarkoita, etteikö yhteyttä voisi pitää, mutta ketään ei pidä tuomita, jos yhteydenpito hetkellisesti harvenee. Puolin ja toisin. 

Kriisin kohdannut ei ehkä itse jaksa pitää yhteyttä, vaikka haluaisikin. Mutta pitää ymmärtää myös se, että vaikka ystävä haluaisi pitää yhteyttä, ei hänkään kenties jaksa tai osaa. Vaikka haluaisikin. Silti on mahdollista, että pahimpien myrskyaaltojen laannuttua kaikki palaa ennalleen. Ja tuolloin tuo kyseinen ystävä taas saattaa olla juuri se, joka juuri sillä hetkellä on parasta mahdollista seuraa.

 Juuri näin on käynyt itselleni. Olen kokenut kaikki edellä mainitsemani kriisitilanteet ja jokaisessa on käynyt niin, että joku juuri sillä hetkellä läheinen ystävä on ottanut etäisyyttä. Aluksi loukkaannuin siitä syvästikin ja vielä nytkin huomasin asiaa päivitteleväni, mutta pysähtyessäni miettimään totesin, että nyt ei ole tämän ystävän aika. Hän on kyllä olemassa, mutta nyt tarvitsen jotakin muuta enemmän. 

Ystävyys on mielestäni jotakin, joka vaatii osapuolilta avoimuutta, sielua ja sydäntä, ymmärrystä, anteeksiantoa, rakkautta, hyväksyntää, huumoria, heittäytymistä, pysähtymistä, riemua ja riehakkuutta, kuuntelemista ja puhumista, vakavoitumista, läsnä olemista, rohkeutta ottaa myös etäisyyttä tai olla eri mieltä, aitoutta, rehellisyyttä ja teeskentelemättömyyttä. Ystävyys perustuu vapaaseen tahtoon. Se ei pidä sisällään takertumista, syyllistämistä, kateutta, juoruilua, mustamaalaamista, sairaalloista mustasukkaisuutta, epärehellisyyttä, teeskentelyä, hyväksikäyttöä, velvoittamista tai kaksinaamaisuutta. Ystävyys sallii meidän olla omia itsejämme. Muistaen, että meistä jokainen muuttuu ajan kuluessa, monin eri tavoinkin.

Ystävyys on yksilöllinen kokemus

Ystävyys ei mielestäni tarkoita 100 % läsnäoloa joka hetki ja kaikissa tilanteissa. Ystävyys on sielujen sympatiaa, jotakin syvempää yhteyttä, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, etteikö erimielisyyksiä voisi olla ja etteikö toiselle voisi myös suuttua tai loukkaantua – tärkeää on se, että niistäkin hetkistä pääsee yli kantamatta kaunaa ja pystyen antamaan anteeksi. Ystävyyttä ei kukaan voi määritellä sanakirjantarkasti, se on jokaisen yksilöllinen kokemus, mutta jotenkin sen vain sisimmässään tunnistaa. 

Vaikeaa on myös määritellä, mistä ja milloin ystävyys alkaa. Se voi juontaa juurensa niin kauas lapsuuteen, että ei edes muista aikaa, jolloin ystävä ei elämässä olisi ollut. Tai se alkaa jostakin satunnaisesta kohtaamisesta, joka johtaa jonkinlaiseen yhteydenpitoon, joka sitten vain tiivistyy ajan myötä, pidemmän tai lyhyemmän. Jossakin vaiheessa vain huomaa, että asiat, joista puhutaan, alkavat olla muuta kuin kuulumisten vaihtoa. Sitten kenties hapuilevasti tunnustellen alkaa uskoutua jostakin syvemmästä. Tai sitten joskus aikoja sitten kohdattu ihminen osuu eteen uudemman kerran ja sillä kertaa kohtaaminen onkin merkityksellisempi. Tai sitten kertakaikkiaan vain ensi kertaa kohdatessa tuntee, että tässä on jotakin suurempaa. Ystävyys voi syntyä hetkessä tai se voi vaatia pitkänkin kypsymisajan.

Tällä hetkellä itselläni on kolme ystävää ylitse muiden (perheen ja suvun ulkopuolelta). Yhden olen tuntenut 3-vuotiaasta asti, toisen teiniajoilta asti eli yli 30 vuotta ja yksi on – niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – oma aviomieheni. He kaikki ovat hyvin erilaisia, tulevat silti hyvin toimeen keskenään, mutta jokainen ”palvelee eri tarkoitusta”. Jokaisen kanssa viihdyn, jokaisen kanssa voin niin nauraa kuin itkeäkin, jokaiselle voin olla avoimesti oma itseni, uskoa syvimpiäkin tuntojani ja salaisimpiakin ajatuksiani ja kokemuksiani. Jokaisen kanssa voin pulputtaa kuin papupata tai olla hiljaa. Hyväksymme toistemme erilaisuuden ja iloitsemme samankaltaisuuksista. Heistä jokainen rikastuttaa elämääni tavalla, jota en voi sanoiksi pukea, ja heistä kaikista olen äärettömän kiitollinen. Uskon, että nämä kolme ovat ja pysyvät elämässäni. Ja silti heillä kaikilla on oma roolinsa. Ja me kaikki hyväksymme sen. He ovat Ystäviä isolla Y:llä. 

Ystävä oikealla hetkellä

Entä sitten ne ystävyydet, jotka ovat päättyneet? Niitäkin on elämääni mahtunut useita, kaikissa elämänvaiheissani. Nyt osaan käsitellä niitä jo ilman syyllisyyttä, surua, pettymystä, katkeruutta, kaunaa tai ahdistusta ja ymmärrän, että ystävyyksien päättymisen loputon märehdintä ja pähkäily on täysin turhaa.

Uskon, että jokainen oikea ystävä, jonka elämässäni olen kohdannut, on todellakin ollut ystävä. Ystävä, jota tarvitsin juuri sillä hetkellä. 

Hän on ollut esimerkiksi ihminen, joka saattoi auttaa minua eteenpäin elämäni polulla tavalla tai toisella. Opettajana tai oppilaana. Joko minä opin ja hän opetti tai päinvastoin. Tai sitten olimme kumpikin toistemme opettajia ja oppilaita.

Tai hän on ollut ihminen, joka on omalla tavallaan kantanut minut yli vaikean ajan. Tai jonka minä olen kantanut yli vaikean ajan. Ja sitten, kun olemme jälleen seisoneet omilla jaloillamme, on tullut aika jatkaa matkaa eri suuntaan. Joko sovitusti tai sitten vain niin on käynyt ilman sen suurempaa suunnitelmallisuutta tai draamaa. Välillä ystävä on ollut joku, joka on elämässään elänyt samankaltaista haastetta. Olemme saaneet toimia toisillemme tavallaan vertaistukena. 

Toisinaan hän on ollut ihminen, jonka kanssa olen työskennellyt, asunut naapurina tai muutoin jakanut saman elämisen ja olemisen piirin. Juuri silloin ja sinä aikana. Sitten aika ja paikka ovat muuttuneet, syystä tai toisesta. Olen kohdannut ystäviä myös ilman yleviä päämääriä. Kaikista ystävyyksistä ei ole tarpeen etsiä sitä isompaa tarkoitusta tai merkitystä. On ihanaa, että osa ystävistä on ollut ”vain ystäviä”– heidän kanssaan on ollut mukavia hetkiä ja ihania aikoja. Juuri oikealla hetkellä ja oikeaan aikaan. Ilman sen suurempia pohdintoja ja perusteluja. 

Ole kiitollinen jokaisesta ystävyydestä

En myöskään koe katumusta siitä, että olen taakse jääneiden ystävien kanssa jakanut niitä syvempiäkin tuntojani. Katumusta siitä, että he tietävät minusta haavoittuvaisiakin asioita – niin tiedän minäkin heistä. Sillä kun ystävyyden tie on ollut loppuun kuljettu, ei yksikään heistä ole ystävyyden aikaamme väärin käyttänyt. 

Ne kerrat, kun ”väärinkäytöksiä” on tapahtunut, koen itse tehneeni virhearvion. Olen avautunut ihmiselle, joka ei olekaan ollut oikeasti ystävä. Ja varmastikin siksi, että olen itse enemmän tai vähemmän aktiivisesti tai jopa epätoivoisesti etsimällä etsinyt elämääni ”ystävää” ja sitten tavallaan tarrautunut tähän. Tai ollut imarreltu jonkun osoittamasta mielenkiinnosta itseäni kohtaan ja siitä sokaistuneena halunnut nähdä ihmissuhteen ystävyytenä, vaikka se olikin todellisuudessa jotakin muuta. 

Rehellisyyden nimissä joka kerta kun näin on käynyt – joita onneksi ei ole montaa – olen alitajuisesti ja sisimmässäni jollakin tavalla tiedostanut, että ystävyyden ”määritelmä” ei täyty, mutta ummistanut siltä silmäni. Silti näitäkään kohtaamisia en kadu, ne ovat osaltaan tehneet minusta sen, joka olen nyt. 

Ystävyys on todellakin maailman arvokkaimpia asioita. Entä jos hyväksyisimme sen, että jokainen ystävä on kallisarvoinen – riippumatta siitä, kuinka kauan hän rinnalla kulkee. 

Entä jos olisimme kiitollisia kaikesta, mitä ystävämme ovat elämäämme tuoneet ja tuovat. Ihanista yhteenkuuluvaisuuden hetkistä, naurun pyrskähdyksistä, ilon läikähdyksistä ja yhteisistä kokemuksista. Ja myös niistä vähemmän mukavista hetkistä. Ehkä riidoista, ehkä kyynelistä, ehkä ystävyyden päättymisestä. Sillä nekään eivät ole tarkoituksettomia tai turhia. Ne ovat osa elämää.

Ja silloin, kun ystävyyden päättyminen tuntuu vaikealta ymmärtää, kannattaa kääntää katse pois omasta itsestä ja muistaa, että ystävyydessä on aina kaksi osapuolta – ehkä ystävyytenne mitta oli tällä kertaa juuri hänelle oikea ja tarkoituksellinen. On turhaa kuluttaa aikaa syiden pohdiskelemiseen, jos kumpikaan ei ole toista satuttanut tai loukannut – kannattaa ennemminkin antaa mielen täyttyä kiitollisuudella yhdessä kokemastanne. 

Itse koen olleeni ja olevani äärettömän onnekas ystävieni suhteen. Ja ilolla vastaanotan myös mahdolliset uudet ystävät – oli yhteinen polkumme minkä mittainen tahansa.