5/2018: Rakkaudella sinun kanssasi pitkin hermostosi ihmeellisiä polkuja!

Tuntuuko siltä, että toistat ihmissuhteissasi vanhoja kuviota?

4.12.2018 / Anna Tosha Einiö

Jähmetytkö, väistätkö vai karkaatko kenties kokonaan pois vaikeista tilanteista? Otatko peitsi tanassa oitis taisteluasennon? Ehkä rakennatkin ympärillesi illuusioiden muurin, jonka sisällä tunnet olevasi turvassa? Mitkä ovat roolisi ja naamiosi? Ja, voi kauhistus – ohjaako jokin nimeltä Vagus kaikkia näitä reaktioitasi?

Teksti: Anna Tosha Einiö

Muun muassa näiden kysymysten parissa tekee työtään vaativan erityistason psykoterapeutti Heidi Valasti, viitekehyksinään hahmoterapia sekä kriisi- ja traumamaterapia. Erilaiset kokemukset jättävät muistijälkiä kehoon, ja Heidi kohtaakin asiakkaansa aina mielen, ruumiin ja sielun dynaamisena kokonaisuutena. Hän käyttää myös sanaa ”psykospirituaalisuus” kuvaamaan kaiken työnsä taustalla vaikuttavaa henkeä ja asennetta.

Tuttavuuteni Heidin kanssa ulottuu kauas 1990-luvulle, joten meillä on varsin hedelmällinen pohja lähteä yhdessä tutkimaan, mikä ihmissuhteissa tänä päivänä mättää, mitä ihmiset kertovat tarvitsevansa ja mikä terapian maailmassa juuri nyt on ajankohtaista.

Kohtaamattomuuden kansantauti

– Me kehitymme ja kasvamme vain yhteydessä toisiin ihmisiin, sanoo Heidi.

– Se alkaa jo vauvana. Toinen ihminen toimii peilinä ja sylinä, josta luemme monin eri tavoin omaa merkittävyyttämme ja rakastettuna olemistamme. Ei hengellinenkään kehitys täysin umpiossa tapahdu, tai vain suhteessa universumiin. Me tarvitaan siinäkin toista ihmistä.

Keskustelemme meille suomalaisille tyypillisistä kiintymyssuhteista. On tutkittu, että meillä vallitsee suoraa kohtaamista välttelevä yhdessä elämisen tapa. Suunta on poispäin muista, me ikään kuin ”ollaan, mutta ei sitten ihan ollakaan”. Kokemus yksinäisyydestä ja jotain vaille jäämisestä on meillä yleistä ja tyypillistä, vaikka olisi ollut hyvätkin kasvuolosuhteet. Emme tietenkään ole tässä suhteessa ainoita maailmassa. Heidi kertoo tästä ilmiöstä enemmän.

– Kohtaamattomuus ei ole tietoinen valinta, vaan eräänlainen kulttuurinen automaatio. Jäämme helposti omiin asemiimme odottelemaan sen sijaan, että katsottaisiin asiat läpi – ja mielellään ajoissa, yhdessä kumppanin tai muiden perheenjäsenten kanssa silmiin katsoen. Tämä on yleistä myös erilaisten toimintayhteisöjen sisällä. Suoruutta ja avoimuutta on vaikea sulattaa. Se voikin tapahtua sitten rajusti, kun tullaan vihdoin kohti sieltä ”kaukaa”. Puhumattomuus kääntyy meillä usein myös sisäänpäin, itseä vastaan.

– Voimme tarkkailla ihmisten kehonkieltä vaikka vain kaduilla kulkiessamme. Liikkeiden elävyys on meille vähän outo juttu. Liikumme kädet suorana ja aika joustamattomina, kapeasti ja pienesti elehtien. Olemme tällaisia osaksi jo ilmastollisistakin syistä. Mutta… pitää olla kontrolloitu! Meillähän on tämä sanonta, että ”kasvaa se mies räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta”, joka varsin hyvin kuvaa syvälle juurtuneita asenteitamme. Onneksi tämä on uusien sukupolvien myötä jo vähän hellittämässä. 

Heidi muistuttaa, että ei sano tätä kaikkea tuomitakseen meitä, vaan kertoo asiat tietoisina havaintoinaan ja myös perhesuhteiden tutkimustietoon perustuen. Mitä muuta näiden asenteiden takana voisi piillä?

– Selviytymisstrategiat kehittyvät lapsuuden kokemusten ympärille. Taustalla vaikuttavat epävarmuuden ja turvattomuuden tunteet. Opitut mallimme ovat täysin tiedostamattomia; kontrolloimme ehkä hengitystä, koska palleaan asti viety hengitys avaa tuntemisen, monilla meistä on jäykkä ”laatikkokeho” ja myös rasvan kerääminen herkän sisimmän ympärille voi antaa turvaa ja tunteen siitä, että ylipäätään on olemassa. Alituinen hymyily ja synkkä ilmeettömyys voivat yhtä lailla olla selviytymisen naamioita. Roolien takana piileskelevä todellinen minä haluaa vain tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi.

Traumat ja polyvagaalinen teoria

Autonominen, tahdosta riippumaton hermostomme jakautuu sympaattiseen ja parasympaattiseen hermostoon. Sympaattinen hermosto aktivoituu esimerkiksi kriisitilanteissa, kun sydämen syke nopeutuu ja syntyy taistelu- tai pakoreaktio. Parasympaattinen hermosto säätelee sosiaalisuuteemme liittyvää fysiologiaa.

Heidi käyttää terapiatyönsä ”biologisena selkänojana” tunnetun neurofysiologin Stephen W. Porgesin kehittämää polyvagaalista teoriaa. Porges on tutkinut autonomisen hermostomme toimintoja. Katsotaanko hieman syvemmälle tähän ihmeelliseen maailmaan?

Ihmisillä on vagushermo, lähelle kaulaa tuleva kymmenes aivohermo. Sen vatsanpuoleinen haara on kehittynyt vain nisäkkäille ja se aktivoituu, kun koemme olevamme turvassa. Sen selänpuoleinen haara taas aiheuttaa aktivoituessaan eräänlaisen alivireystilan, lamaannuksen. Elintoimintojemme hidastuminen suojaa meitä henkeä uhkaavissa tilanteissa silloin, kun taisteleminen tai pakeneminen ei auta. Eläimillä tämä tunnetaan valekuolemana. Tämä hermohaara on vanhempi, se oli olemassa jo matelijoilla. Polyvagaalinen teoria auttaa ymmärtämään turvallisten kiintymyssuhteiden biologista perustaa ja suurta merkitystä inhimilliselle hyvinvoinnille.

Autonominen hermostomme toimii läpi elämän turvallisuutta arvioivana järjestelmänä. Tätä toimintaa Porges kutsuu neuroseptioksi. Alitajuntamme tutkii jatkuvasti kanssaihmisiltä ja ympäristöstä tulevia signaaleja. Hermostomme tulkitsee kasvojen ilmeitä, äänen värejä ja myös asentoja. Jos kaikki on OK, vatsanpuoleinen parasympaattinen hermohaara välittää turvallisuuden tunteen. Sympaattinen järjestelmä aktivoituu kuitenkin millisekunneissa, jos koemme vaaran uhkaavan. Vaara voi olla todellinen vaara tai subjektiivinen kokemus vaarasta, kuten tapahtuu esimerkiksi paniikkihäiriössä.

Heidi antaa meille esimerkin näistä vaikutuksista lapsen kehityksessä.

– Lapsi pyrkii kontaktiin vanhemman kanssa ensin ihan rauhallisesti. Ellei lapsi saa huomiota, hän alkaa taistella siitä. Sympaattinen hermosto siis aktivoituu. Lapsi yrittää luoda itselleen elintärkeät kontaktit kiukuttelemalla. Jos tätäkään ei huomioida, niin aktivoituu se selänpuoleisen haaran reaktio lamaannuksena. Lapsi antaa periksi ja dissosioituu. Hän kokee ”kelpaamattomuutensa” kehollisena yksinäisyyden kokemuksena. Jos tällainen meno jatkuu, niin häpeä omasta itsestä vastaavasti kasvaa ja koteloituu. Sen häpeän päälle ihminen juuri rakentaakin niitä omia olemisen roolejaan. Vakava emotionaalinen trauma onkin sitten erittäin epäedullisten kokemusten jälkeinen vaurio ihmisen psykofyysisen organismin rakenteessa ja toiminnassa.

Miten tietoinen mahdankaan itse olla tästä kaikesta? Enkö juuri äskettäin taas reagoinutkin vanhalla, täysin tarpeettomalla tavalla eräässä tärkeässä ihmissuhteessani? Miten ihmeessä sitä onkin tullut valinneeksi jonkin tietyn ihmisen peilikseen ja… opettajakseen?

– Ammattilaiset puhuvat traumaimusta, hymyilee Heidi ymmärtäväisesti.

– Se ei toki aina ole niin vakavalla tasolla. Tietyt tilanteet vain tuppaavat toistumaan, kunnes niistä on opittu tarpeeksi ja niitä ei enää tarvita. Tuollainen peilinä toimiva ihminen on sinulle suuri lahja. Joskus on turvallista olla riitaisassakin ilmapiirissä, jos työkalut sen käsittelemiseksi on lapsena jo opittu. Joillekin voi taas olla vaikeata kokea aitoa mielihyvää, jos on tottunut huonoon kohteluun. Variaatiot ovat mitä moninaisimmat. Kasvun myötä voimme luonnollisesti eheytyä vaikeistakin kokemuksista. Kun kiintymyssuhteemme ovat kunnossa, on tie tasaisempi ja on helpompaa toimia subjektina omassa elämässään.

Terapiasta väylä subjektiksi

Terapiassa luodaan korjaavaa kehitystä. Omat, piiloon työnnetyt tunteet voivat aluksi olla hyvin pelottavia. Terapeuttinen polku on parhaimmillaan sitä, että syntyy luottamuksellinen yhteyden tuntu turvalliseen ihmiseen. Para-sympaattinen hermosto alkaa toimia uudella tavalla. Vahvistuneena ihminen saa sosiaalista toimintakykyä ja henkistä liikkumatilaa, ja hän voi löytää uusia tapoja olla yhteydessä toisiin ihmisiin.

– Terapian polulla kuljemme aitojen tunnekokemusten äärelle, sanoo Heidi.

– Viestin monin eri tavoin, että olen tässä sinun kanssasi ja lupaan tehdä oman osuuteni. Kun ihminen lopulta antautuu sille kauan peitetylle omalle tunteelleen, niin sieltähän voi purkautua valtavakin parku! Sieltä tulee ulos se lapsen alkuperäinen tuska ja taisteluhuuto. Siinä tilanteessa voin sitten ojentaa käteni ja kutsua hänet maailmaan. Juuri tässä kohtaa asiakkaassa aktivoituu se vatsan puoleinen hermohaara.

– Eheytymisen polulla ihmisessä avautuu vähitellen täysin uusi taso. Polun kulkeminen voi kestää jonkun aikaa, ja harjoitella täytyy niin terapiasuhteessa kuin muissakin ihmissuhteissa. Jos vähän pelkääkin, niin ainakin jo tietää, mistä se johtuu … ja että tämä uusi minä on todellinen minä, eikä sitä tarvitse hävetä, eikä piilottaa naamioiden taakse. Opitaan olemaan oman elämän tekijä, aktiivinen subjekti.

Terapia on rakkautta

Heidi heittää ilmaan hyvin haastavan ajatuksen. Hän uskaltaa sanoa asian jopa niin vahvasti, että terapiasuhde on rakkaussuhde. Voiko terapiassa siis olla rakkautta? Heidi avaa asiaa seuraavasti.

– Terapiamaailmassa on kautta aikojen puhuttu paljon niin sanotusta ammatillisesta etäisyydestä, ja että tunnesuhdetta asiakkaaseen pitää viimeiseen asti varoa. Minun mielestäni sellainen ehdoton asenne kielii siitä, että terapeutin omat rajat ehkäpä eivät ole ihan kunnossa. Kun omat rajani ovat tietoisia ja kunnossa, niin pystyn työssäni liikkumaan lähelle ja taas kauas. Ammatillisuuteni ei siitä kärsi.

Heidi sanoo varmasti ja vakuuttavasti, että erillinen hän on aina. Ilman erillisyyttä ei saa perspektiiviä. Hänen nettisivuiltaankin sen voi lukea, mottona: ”Taulun voi nähdä vain kehyksen ulkopuolelta”. Mutta tunnetta se ei sulje pois.

– Kiintymyssuhteiden vauriot ovat syntyneet tunteettomuudessa, tai sitten vääristyneissä, rankoissa tunnesuhteissa. Tunnesuhteessa ne pitää korjatakin. Rakkaus on hoitava elementti. Se tuntuu tältä, että tulee hyväksytyksi ja se tuntuu tältä, että on hyvän yhteyden tuntu. Ja terapiasuhteen loppupäässä siitä opetellaan myös rakastavasti ja kauniisti irtautumaan. On hyvin koskettavaa, kun voin saavuttaa toisen ihmisen.

Rakkaudesta puhuttaessa, ja juuri tunnevaurioiden taustaa vasten nousi mieleeni eräs kysymys, jota olen joskus pohtinut. Ihmiset jonottavat tuntikausia Äiti Ammaa halaamaan. Siinä halauksessa sanotaan koettavan suurta rakkaudellisuutta. Voiko Äiti Amman halaus olla niin voimakas kokemus, että se käynnistää paranemisprosessin? Heidin mielestä voi.

– Nimenomaan hermoston toiminnan kannalta me tarvitaan siihen se toinen ihminen, koska meidän aivot ovat niin rakentuneet. Äiti Amman rakkaudentäyteinen halaus voi aivan hyvin olla se suuri korjaava kokemus, jonka ihminen eheytymisen polullaan tarvitsee. Voin vain kuvitella, mitä kaikkien vatsanpuoleiset hermohaarat siellä kokevatkaan, Heidi hykertää.

Henkinen yhteyden tuntu voidaan saada Jumalasta, enkeleistä tai voimaeläimistä, mutta lopulta me tarvitsemme kasvuumme kuitenkin sen peilin, sen sylin, sen joskus niin vaikean ja monella tapaa haastavan toisen ihmisen. Tai monta sellaista! Halailkaamme siis paljon, tiiviisti ja todesti. Tarvitsemme rakkautta. Love is all you need. `

Lähteet:

Duodecim-lehti. Anssi Leikola, Jukka Mäkelä & Marko Punkanen: Polyvagaalinen teoria ja emotionaalinen trauma