Räppäävä 
espoolaisäiti 
mysteerien äärellä

Henkisyys on pahimmillaan mitä suurin kultti, uskonto ja lahko.

18.10.2019 / Jenni Arbelius

Henkisyys on pahimmillaan mitä suurin kultti, uskonto ja lahko. Analysoidaan pää puhki tunnelukkoja ja manifestoidaan maanisesti kaikkea sitä, mitä omasta elämästä koetaan puuttuvan. Ehkä siksi Sanna Vaaran, 45, yhtä aikaa sekopäiseltä ja järkevältä kuulostava lähestymistapa elämään tuntuu niin raikkaalta.

– Tuntuu, että ihmiset ovat välillä ihan stressissä siitä oman elämänsä luomisesta. Koko ajan pitäisi miettiä aarrekarttoja ja keskittyä visualisointiin. Minusta se on raskasta. Itsekin tykkään joskus unelmoida, mutta ei minua kauheasti kiinnosta miettiä, miten asioiden pitäisi omasta mielestäni mennä. Eihän minulla ole siitä hajuakaan, Sanna Vaara sanoo.

Hänen mielestään on paljon helpompaa vain antautua Jumalan kämmenelle ja luottaa siihen, että elämä tuo jokaiselle ne jutut, jotka ovat kullekin oikeita.

– Itse olen jonkun mielestä varmaan ihan luuseri, koska minulla ei ole mitään päämääriä esimerkiksi urani suhteen. Minusta oli ihanaa olla vuosikausia kotiäitinä lasten kanssa. Edelleen minulle on tärkeää, etten tee liikaa töitä, vaikka rakastankin työtäni.

Sanna arvelee, että hänen elämäntyylinsä voi näyttää siltä, että hän kulkee kuin lastu lainehilla, ilman minkäänlaista tahtoa.

– Mutta ei se niin mene. Olen antanut elämäni Pyhälle Hengelle ja sanonut, että ohjaa sinä. Kuuntelen merkkiä siitä, milloin minun pitää toimia ja kun saan sen, toimin. Tällä systeemillä tapahtuu ihmeen paljon.

Siltä näyttää. Sanna Vaara on tällä tyylillä päätynyt Viisas Elämä -kustantamon tiedotuspäälliköksi, kirjailijaksi, onnellisesti naimisiin, kolmen pojan espoolais-äidiksi ja räppäriksi.

– Antautuminen ei tarkoita sitä, että makaa kuin ameeba jossain sohvalla ja odottaa, että Pyhä Henki tulee katon läpi ja tuo sen unelmien puolison tai työpaikan. Jokaisen pitää tehdä oma osuutensa.

Kokonaisvaltainen hyvinvointi, henkisyys ja Jumala ovat kiinnostaneet Sannaa tavallaan aina. Tosin Jumalaan Sannalta meni usko nuorena tyttönä, koska lapsuus oli kahden alkoholisti-vanhemman kanssa todella turvaton.

– En voinut ymmärtää, miksi täällä on tällaista, jos Jumala on hyvä. Kovetin itseni Jumalalle, ei minua kiinnostanut muu kuin selviytyminen, oma ja läheisten pärjääminen. Parikymppisenä aloin kiinnostua kehoterapiasta, astrologiasta ja henkisyydestä. Kolmekymppisenä, kun tulin äidiksi, minulle tuli tunne, että haluan luoda itselleni uuden suhteen Jumalaan. Ennen kaikkea itseni takia, mutta myös lasteni takia.

Pakko valaistua!

Seurasi klassinen henkisen tien avautumisen vaihe, jossa luetaan paljon erilaisten henkisten opettajien kirjoja. Opettajista rakkaimpia Sannalle olivat Adyashanti, Gangaji, Jeff Foster, Jed Mc Kenna, Gary Renard, Byron Katie, Echart Tolle ja Bernadette Roberts.

Kaikkein pysäyttävin oli kuitenkin Ihmeiden oppikurssi. Sitä ennen Sanna oli jo valmistunut Reiki Masteriksi eli reikiopettajaksi. Valaistuminen alkoi kiinnostaa Sannaa suorastaan pakkomielteenomaisesti.

– Olin siihen aikaan henkisessä painekattilassa. Rukoilin, että haluan tietää, mikä on todellinen näkökyky, josta puhutaan Ihmeiden oppikurssissa. Mitä se tarkoittaa, että taivas on muka jo täällä, ei se ainakaan minun silmiini näy.

Pian Sanna oli jalkapallotreeneissä ja sai pallon silmäänsä. Hän meni kentän laidalle huilaamaan ja hoitamaan reikillä silmäänsä. Muut naiset vain naureskelivat. Hetken päästä Sanna hyppäsi takaisin kentälle ja sanoi, että musta silmä siltä sieltä on tulossa, mutta ei se pelaamista haittaa.

Seuraavaksi pallo lensi päin Sannan toista silmää. Hän ehti laittaa kätensä kasvojensa suojaksi, mutta käsi menikin vahingossa nyrkkiin ja pallo pamahti täysillä siihen päälle. Sanna lähti kentältä molemmat silmät mustana.

– Siinä kohtaa jalkapallonaiset olivat jo ihan järkyttyneitä. Sanoin vain, että ei hätää, olen tässä rukoillut yhtä juttua, tämä on vain vastaus siihen… Sehän oli vain maailmankaikkeuden huumoria, että tässä sinulle sitä todellista näkökykyä.

Valaistumisen vaatimus piinasi Sannaa edelleen. Lopulta hän soitti reiki-opettajalleen Christine Hultille ja vaati saada tietää, kuka Suomessa on oikeasti valaistunut. Sanna sanoi, että hänen on saatava puhua valaistuneen ihmisen kanssa, muuten mistään ei tule mitään. Christine ei kertonut tuntevansa ketään valaistunutta, mutta pyysi kuitenkin Sannaa kylään. Sannan saavuttua Christinen mies, shamaaniopettaja Reino Knaapila otti summamutikassa Ihmeiden oppikurssista jonkin kohdan auki ja luki tekstiä Sannalle.

– Se kosketti ja rauhoituin. Tajusin, että ei tässä olekaan mitään hätää. 

– Seuraavana päivänä istuin anopin terassilla, katselin rauhallisena merta ja jotain tapahtui. Tuntui, kuin olisin saanut uudet, puhtaammat silmälasit ja olisin nyt vasta oikeasti nähnyt maailman. Ymmärsin jollakin ymmärtämistä syvemmällä tasolla, että jumankauta, tämähän on taivas!

Aiemmin Sanna oli etsinyt maanpäällistä taivasta, jossa kaikki olisi vain herkkupullaa. Hän odotti kokemusta, jossa kärsimys ei tuntuisi ja ikävät tunteet jäisivät pois.  

– Nyt tajusin, että tähän pakettiin nimeltä elämä kuuluukin kaikki. Sen jälkeen suunta, johon olen mennyt enemmän ja enemmän, on antautuminen. Ei tätä elämää tarvitsekaan paeta. Kaikki turha yrittäminen on jäänyt minulta pois.

Räppiä kuin ripulia

Myös energiahoitojen tekeminen jäi Sannan elämästä pois. Tilalle tulivat kirjojen ja räppitekstien kirjoittaminen. Kirjoittamisen aukeaminen on kulkenut Sannalla käsi kädessä henkisen vapautumisen prosessin kanssa.

– Minulla oli ihan mieletön tulppa luovuuden esteenä, oikea pelkojen ryteikkö. Huono itsetunto ja vaativa kriitikko sisällä, jonka mielestä kaikki oli jo tehty. Olen ollut kustannusalalla töissä ja lukenut ihan mielettömän hyviä kirjoja elämässäni. Se sai aikaan sen, että vertasin itseäni toisiin kirjailijoihin ja mietin, että turha täällä on mitään enää kirjoittaa. Se vaan, etten ollut lukenut omia kirjojani. Nehän vasta hauskoja ovatkin, niitä lukiessa saa nauraa!

Ennen kirjoja tuli kuitenkin räppi. Sannalta alkoi tulla paperille pitkiä räppitekstejä ja hän alkoi kuulla päässään melodioita. Hän oli ihmeissään, sillä ei hän osannut nuotteja, ei ollut koskaan soittanut mitään, eikä osannut edes laulaa.

Kolmen pojan nelikymppinen espoolaisäiti päätti kuitenkin osallistua vuoden mittaiselle kurssille, jossa tehtiin biisejä. Koulu pohjasi ajatuksensa New Yorkin filharmonikkojen koulukuntaan, jossa ajatellaan, että jokainen ihminen osaa säveltää, sanoittaa ja sovittaa.

– Uskoin viattomasti, että juu juu, jos nekin uskovat siellä New Yorkissa tähän, niin sillä tavalla sen täytyy sitten olla. No, siellä kurssilla kaikki muut olivatkin puolimuusikoita, paitsi minä. Vuoden aikana löysin kuitenkin tyylini. Se on musikaalista spoken wordia. Sanat tulevat vieläkin kuin ripulit housuun, ei siinä ehdi mitään tavuja laskea.

Sanna on keikkaillut juhlissa, taidenäyttelyiden avajaisissa, messuilla ja runonlausuntailloissa. Räppilyriikoita on julkaistu Minä Olen -lehdessä Sannan Vaaraa päin -kolumnin yhteydessä vuodesta 2016.

Kirjoja henkisestä etsinnästä

Ensimmäinen Sanna Vaaran kirja Maa kutsuu! julkaistiin vuonna 2016. Sen kehyksenä oli Lapin vaellus, jossa Sanna pohdiskeli syntyjä syviä omaan maanläheiseen, hauskaan ja raadolliseen tyyliinsä. Voimakas ajatus siitä, että matkasta syntyisi kirja, tuli vaelluksen viimeisenä päivänä.

– Siinä samassa sanoin mielessäni, että selvä, kirjoitan. Mutta kuka sen sitten kustantaa? Seuraavassa hetkessä olin astua sammakon päälle. Ei niitä sammakoita liikaa siellä Lapissa ollut. Otin tapahtuman vastauksena ja juuri niin kävi, Sammakko-kustantamo julkaisi esikoisteokseni.

Tänä vuonna ilmestyi Sannan toinen kirja, Modernien munkkien matkassa – Hillitön henkinen elämäni. Nyt kustantamo löytyi läheltä. Se on sama, jossa Sanna on töissä. Viisas Elämä -kustantamo on osa Minä Olen -keskusta.

Uuden kirjan kehyksenä on parin viikon retriitti  Espanjassa ascensio-meditaatioleirillä, jossa opettajina toimivat Ishaya-munkit. Ascensio-meditaatio on edelleen osa Sannan päivittäistä elämää, mutta ei orjallisen totisesti, vaan lempeästi ja luonnollisesti.

– Ascensio elää minussa. Jos herään keskellä yötä, alan ascensoida. Yleensä hiljennyn joka aamu, mutta en kellon kanssa. Rauhoitun ja istun sen aikaa, kun näytän sitä tarvitsevan.

Kirja itsessään on nimensä mukaisesti hillitön ja hersyvä. Siinä puhutaan yhtä kursailemattomasti piereskelystä kuin Jumalastakin. Myös Sannan oma elämä on kirjassa auki.

– Kirjoittaminen on minulle näköjään joka kerta samanlaista. Ei minulla ole tietoakaan mistään kirjoittamisen tuskasta, minä nauran ääneen kun kirjoitan. Kirjoittaminen on minulle lähimpänä onnea tässä elämässä. Siinä unohtaa niin täysin itsensä, vaikka itsestään kirjoittaakin.

Kirjoittamisen odottamisen tuskan Sanna kyllä tietää. Hänestä tuli kirjailija vasta nelikymppisenä. Toista kirjaansa hän alkoi tehdä vasta kaksi vuotta retriitin jälkeen. Retriitillä hän teki muistiinpanoja, koska aavisti kirjoittavansa aiheesta kirjan. Silti reissun jälkeen Sannalla ei ollut yhtään sellainen olo, että olisi aika kirjoittaa. 

Sanna jätti asian tapansa mukaan Pyhälle Hengelle. Kirjoitan kun kirjoitan, hän ajatteli. Kirjoittamiseen kehottavaa sykäystä sai tällä kertaa odotella niin pitkään, että Sanna oli jo luopunut ajatuksesta, että kirjoittaisi reissusta mitään, kunnes yhtäkkiä hän tunsi sen. Nyt oli aika kirjoittaa.

– Kirjassa on paljon todella henkilökohtaista asiaa, jota en olisi ajatellut paljastavani itsestäni. Kun alan kirjoittaa, minulla ei ole enää minkäänlaista kontrollia sanomassa, että tuollaista ei voi kirjoittaa. Kyllä se silti rohkeutta vaatii olla niin rehellinen, jopa itse itselleen.