4/2015: Carita Viklund: Seikkailu Australiassa muutti elämäni

Päätös hypätä pois oravanpyörästä ja lähteä seikkailemaan Australiaan muutti koko elämäni. Jakkupuku vaihtui saronkiin ja vaativa kaupallinen työ oman elämän tutkimusmatkaan.

30.9.2015 / Carita Viklund

Olin liki kymmenen vuotta elänyt ”yhdeksästä viiteen”-elämää, pinkonut oravanpyörässä minkä kerkesin. Työtilanteet veivät minua usein äärirajoilleni ja ylikin. Miellyttämisen hakuiselle luonteelleni sopi tulostavoitteellisuus, halusin aina olla parempi. Se, etten oikeastaan kokenut oloani hyväksi oli toissijainen asia. Minusta oli normaalia olla päivittäin vatsakrampeissa, herätä toistuvasti aamuyöstä murehtimaan työasioita ja tiuskia takakireänä läheisille, kun en muutakaan jaksanut.

Loppua kohti vauhti vain kasvoi ja minun oli vaikea irroittautua jatkuvasta suorittamisesta lomienkaan aikana. Rauhallista ja seesteistä mielentilaa oli mahdotonta tavoittaa. Jonkin oli muututtava. Ajatuksiini nousi toistamiseen kysymys “tätäkö elämä on, tässäkö kaikki?”

Olen huomannut, että usein oikeat ihmiset ohjautuvat kohdalle silloin kun heitä tarvitsee. Riittää kun on avoin ja vastaanottavainen mieli. Koin, että minulle tarjottiin “vapaudu vankilasta”- korttia, kun australialainen ystäväpariskunta piti houkuttelevan myyntipuheen kotimaastansa ja siitä kaikesta mitä se tarjoaa reppureissaajalle. Silmissäni vilisivät hiekkarannat delfiineineen ja kuva rennosta itsestäni liehuvassa sarongissa. Nyt tai ei koskaan, ajattelin.

Yksinkertaista elämää

Tartuin ystävieni myyntipuheeseen ja aloitin valmistelut matkaa varten. Oli aika luopua vanhasta; talosta, autosta, tavaroista ja statuksista. Mukaan mahtui vain yksi rinkka, silloinen elämänkumppani ja avoin mieli.

Muuton myötä turhankin suuri kotitaloni sai vaihtua Toyota Hiace asuntoautoon. Siinä oli nyt koti; makuuhuone, olohuone ja keittiö, kaikki parissa neliössä. Maisemat ikkunoiden takana muuttuivat turkoosina kimmeltäviin merenrantoihin, kuumiin hiekka-aavikoihin ja jylhiin kanjoneihin. Kuinka erilaista elämäni yllättäen olikaan!

Australian rannoilla ja sademetsissä oli aikaa katsella muurahaisten touhuilua, aika hidastui. Tuntui oikeastaan, että aikaa tuli lisää. Sen kaiken seurauksena palasin hiljalleen itseeni. Löysin sisäisen lapseni, seikkailijan, ja sain huomata miten vähän tarvitsen ollakseni onnellinen. Riittää kun olen yhteydessä itseeni ja sitä kautta ympärilläni olevaan.

Tutustuin matkalla mantereen ympäri lukuisiin ihmisiin, joista osa on edelleenkin lähimpiä ystäviäni. Kaikilla uusilla ihmisillä oli minulle jokin tärkeä viesti tai oppi. Seurasin luonnon rytmiä ja opin kuinka kaikki tapahtuu kauniissa harmoniassa, jos vain annamme sen tapahtua.

Asiallinen jakkupukuelämä tuntui kaukaiselta. Opiskelin kehoterapioita, joogaa, meditaatiota ja kaikkea henkisyyteen liittyvää. Välillä pidin taukoa asuntoautoelämästä ja asuin yhteisöasunnoissa tai meditointi- ja retriittikeskuksissa. Kuljin mihin nenä näytti ja opettelin luottamaan, että voin elää hetkessä; ilman tarkkoja suunnitelmia.

Australia opetti

Koen, että Australiassa on jokin erityinen valo, avoimuus ja tilan tuntu. Se omalta osaltaan auttoi minut pois siitä ahtaasta laatikosta, johon olin Suomessa koittanut sulloutua. Erilaisten kulttuurien muokkaama ilmapiiri toi uutta laajuutta ihmiskäsitykseeni.

Ensimmäisinä vuosina Australiassa olin kuin Liisa Ihmemaassa. Tapani suhtautua elämään kuin myös koko ihmiskäsitykseni muuttuivat. Ymmärsin kuinka kaikki kokemani asiat, tilanteet ja tunteet nitoutuvat yhteen kauniiksi helminauhaksi, jossa jokainen kokemus helmen ominaisuudessa oli tarpeellinen.

Aloin avautua aisteilleni, vaistoilleni, intuitiolleni ja korkeammalle ohjaukselle, kadotin hetkeksi maan jalkojeni alta. Niin päätähuimaavalta se kaikki tuntui. Käytin päivittäin paljon aikaan hiljentymiseen, meditoimiseen ja taideterapiaan. Ahmin kirjallisuutta, kävin henkisen kasvun kursseilla ja seminaareissa.

Puhuin kaikesta oppimastani lapsen innolla. Olin seikkailumatkalla henkisyydessä, kaikessa uudessa kiehtovassa. Ajan kanssa opin myös kriittisyyttä, kaikki kuulemani ei puhutellut minua ja se oli ok.

Huomasin kuitenkin olevani fyysisesti rapakunnossa. Olin helposti aina mennyt ääripäästä toiseen, niin tälläkin kertaa. Minun oli opeteltava huolehtimaan tasapuolisesti niin kehosta, mielestä, tunteista kuin henkisyydestäkin. Olivathan ne kaikki minussa olevia puolia ja jatkuvassa yhteydessä toisiinsa.

Elämäntehtävä kirkastui

Visiittini Australiaan venyi useaksi vuodeksi. Matka omaan itseeni jatkuu edelleen, nyt Suomessa. Aika Australiassa oli minulle kuitenkin monella tapaa käänteentekevä. Ihmissuhde silloisen pitkäaikaisen kumppanin kanssa kariutui, mutta kuljettuani aikani itsekseni, elämään ohjautui uusi rakkaus.

Kaikki opiskeluni olivat ensisijaisesti minua varten, jotta ymmärtäisin itseäni ja tunteitani paremmin. Nyt niistä on myös tullut minulle työ ja kutsumus. Toimin tunne- ja kehoterapeuttina yrityksessäni Funterapia. Tunne- ja kehoterapia auttaa ihmisiä pääsemään yhteyteen oman kehonsa ja tunteidensa kanssa.

Teen paljon perheterapeuttista työtä, jossa tapaan lapsia ja aikuisia ja autan heitä ymmärtämään omia tunteitaan. Lasten ja perheiden hyvinvointi on minulle kutsumusasia ja toivon, että voin omalta osaltani tukea yksilöiden kautta myös perheen sisäistä yhteyttä.

Olen myös perustanut E-MOTION tunnekoulun, jonka kursseilla opetetaan tunnetaitoja niin lapsille kuin aikuisille. Haaveeni on, että jonain päivänä tunnetaito-opetus on myös vahva osa päiväkotien ja koulujen opetussuunnitelmaa.

Henkisyys ja tunteet nyt

Minkälaisina tekoina henkisyys ja tunteet näyttäytyvät nyt arjessani?

Uskon, että kaikella on jokin syvempi merkitys, kaikella on aikansa ja paikkansa. Uskon, että on suurempi voima, joka kumpuaa korkeimmasta viisaudesta ja valosta.

Myös yhteisöllisyys ja hyvän tekemisen voima ovat minulle tärkeitä asioita. Koen, että oman elämän tyytyväisyys kasvaa, kun saan antaa jotakin toisille, olla osa samanhenkistä porukkaa.

Pyrin päivittäin huomaamaan kauniita asioita elämässäni ja laittamaan saamani hyvän kiertämään. Kiitän joka päivä ja ajattelen, että olen onnellinen kun saan elää tätä elämää. Meillä on kotona myös kiitollisuuspurkki, jonne voi sujauttaa kiitollisuuslappusia.

Elämän yksinkertaisuuden ja rauhan vaaliminen on tärkeää. Koti on rentoutumisen paikka, oma turvasatama, jossa saan antaa ja vastaanottaa rakkautta.

Olen hyvin herkkä ja minun on muistettava vaalia sitä muunmuassa hiljaisuuden kautta. Joka päivä varaan pienen hetken vain itselleni, jotta en huku maailman kiireeseen. Luonto ja vedenläheisyys rauhoittavat minua.

Tunteitani ilmaisen monin keinoin. Saatan maalata tai värittää liiduilla vaikka suruni tai kipuni paperille, siten ne eivät jää vellomaan sisälleni. Haen inspiraatiota luonnosta, muiden ihmisten tarinoista, kirjoista tai uusilta kursseilta. Käyn myös säännollisesti kehohoidoissa. Hoidan itseäni, koska välitän itsestäni. Jotta voin antaa hoivaa, on sitä saatava itsekin.

Luovuus tuo tasapainoa elämääni ja näyttäytyy monella tavalla niin kotona kuin työssäkin. Käsieni kautta kanavoin ajatusenergiaani johonkin konkreettiseen, kuten vanhan huonekalun entisöintiin. Mieleni on vilkas ja jään helposti asumaan pääkoppaani, ellen tee jotakin käsilläni tai kehollani.

Lapsenmielinen seikkailu, ilo ja liike auttavat siihen, että mieleni ei juutu liian kankeisiin ajatus- tai toimintamalleihin. Elämä on jatkuvaa uusiutumista ja nykyään heittäydynkin rohkeammin virran vietäväksi ja luotan, että kaikki menee niinkuin on tarkoitus.

Iltaisin kotona syttyy pieni kynttilä vaikka vain juhlistamaan perheen tai ystävien kanssa nautittavaa lohikeittoa.

Ihan pieniä arkisia tekoja, niissä se minun henkisyyteni tänä päivänä asuu.

Tulevissa Minä Olen lehden numeroissa Carita Viklund antaa lukijoillemme työvälineitä elämään tunne- ja kehoterapian kautta.