3/2018: Shamaanin matka

Pyysin muutamaa ystävääni kertomaan, mitä he haluavat tietää shamanismista. Sain kymmeniä kysymyksiä. Mistä shamanismi on alkanut? Mikä tekee shamaanista shamaanin? Häärääkö shamaani pimeiden voimien kanssa? Miten shamaaniksi tullaan? Ja ennen kaikkea, mitä shamanismi on tänään?

28.6.2018 / Anna Tosha Einiö

Itsekin shamanistisia työkaluja käyttäneenä luulin löytäväni vastauksia helposti, mutta tunteakseen shamanismia on matkattava hyvin kauaksi ihmiskunnan juurille. Tieteellinen tutkimus valaisee asioita löydetyn materiaalin ja tarinoiden pohjalta, kun taas henkinen tarkkailija haluaa nähdä shamaanin työn ytimeen.
Parhaiten asia avautuu oman kokemuksen kautta. Kehärummun, omassa perinteessämme kannuksen rakentaminen ja käyttäminen vahvistaa ja tuo iloa, mutta ei se ihmistä vielä shamaaniksi tee! Mikä sitten?
Christiana Harle on Kaliforniassa syntynyt ja kasvanut musiikki- ja hengitysterapeutti, mehiläishoitaja ja shamanistinen parantaja. Hän aloitti shamanismin opintonsa 1980-luvulla suunnilleen samoihin aikoihin, kun hän muutti suomalaisen miehensä kanssa tänne kylmään Pohjolaan. Nykyään hän työskentelee yrityksensä Sola Voiman kautta.
– Olin parikymppinen ja juuri kuullut sanat shamanismi ja animismi. Tilasin ”Foundation for Shamanic Studies” -uutiskirjeen, kertoo Christiana.

– Säätiön perustaja Michael Harner (1929–2018) oli tunnettu antropologi ja shamanistinen opettaja, jonka tutkimusmatkat ja kirjoitukset rakensivat siltaa alkuperäiskansojen perinteiden ja länsimaissa virinneen kiinnostuksen välille. Minäkin etsin vastauksia suuriin kysymyksiini. Olin utelias.
– Vanhempani kuuluivat niin sanottuihin uudestisyntyneisiin (born-again) kristittyihin, joten lapsuuteeni kuului syvä hengellisyys. Olimme myös intohimoisia retkeilijöitä. Vahva luontoyhteys saikin aikaan sen, että mitä vanhemmaksi tulin, sitä syvempänä koin ristiriidan kirkon oppien ja omien tuntemusteni välillä, Christiana kertoo.
Hän kävi vielä lukion jälkeenkin kirkon rukouspiireissä, joissa harjoitettiin käsillä parantamista. Eräällä kerralla hän koki jotain ihmeellistä – jotain, mikä merkitsi hänelle käännekohtaa.
– Pihalla oli valtava kuusi. Tunsin sen läsnäolon hyvin voimakkaana. Näin puun hengen. Sanoin, että pihapuu tuli auttamaan minua, ja tämäkös aiheutti seurakunnassa syvää huolta! Oliko kokemukseni pyhää henkeä, vai ei?
– Minulle puut ja eläimet, jopa Kalifornian kuuluisat kalkkarokäärmeet, olivat jumalallisen hengen ilmentymiä! Luonto merkitsi minulle hengen täyttämän elämän suurta virtaa. Ja kun minulle oli vuositolkulla saarnattu, että Jumala oli kaiken tämän ihanuuden ihmistä varten luonut, niin miksi me ihmiset emme pitäneet siitä parempaa huolta? Oliko ihminen muka luonnon yläpuolella? Alkuperäiskansat eivät tehneet tätä eroa. Omassa kokemusmaailmassani taivas, maa ja ihminen kuuluivat yhteen. Elämä on henkeä. Pian löysin tälle nimenkin: animismi, johon myös shamanismi perustuu. Ne kulkevat käsi kädessä.

Yhteisö, henkioppaat, parantaminen

– On muutamia asioita, jotka selkeästi määrittävät shamaanin, jatkaa Christiana ja heittää vielä tähän väliin, että antropologit ovat päätelleet sanan lähteneen Siperian evenkeiltä. He käyttivät henkilöstä nimitystä Saman, ”hän joka näkee”. Kaikilla vanhoilla kulttuureilla on ollut kylän näkijälle oma nimi, mutta kyseisen henkilön tehtävä on aina ollut sama.
Kuulen, että shamaania ei edes voi olla ilman kylää. Shamaani toimii aina yhteisön hyväksi. Toiseksi, shamaani tekee työtään henkimaailman auttajien ja luonnon kanssa. Shamaani näkee hengen ilmenemismuodot. Ja kolmas pointti on, että shamanistiseen työhön kuuluu aina parantaminen. Christiana on tässä asiassa hyvin tarkka.
– Sitä ei voi kyllin korostaa! Voit rummutella ja kokea kaikenlaista, mutta ellei työhösi kuulu parantaminen ja toiminta yhteisön hyväksi, et ole shamaani. Olet jotain muuta. Ja yhteisö on aina lopulta päättänyt, onko joku shamaani vai ei. Miten hän on elänyt? Tekeekö hän työnsä hyvin? Näkyykö tuloksia?
– Shamanistinen parantaminen on tietoista. Kommunikoidessaan henkimaailman kanssa shamaani on aktiivisesti läsnä. Hän muistaa kaiken, mitä avunhakumatkalla tapahtuu ja tuo löytämänsä tiedon tähän todellisuuteen. Hänen on kyettävä antamaan käytännöllisiä neuvoja.
– Shamaani ei kanavoi. Shamaani ei ole meedio. Hän voi matkata voimaeläimen hahmossa, mutta hän ei vaivu sellaiseen transsiin, jossa hänen oma tietoisuutensa väistyisi. Alkoholilla, diabeteksella, syövällä, viljalla, karjalla, ihmisellä – kaikella on henki, ja kaiken kanssa voi kommunikoida. Tämä on shamaanin tehtävä, Christiana sanoo.
– Henkioppaat auttavat häntä näkemään laajempia kokonaisuuksia. Joskus apua tarvitsee kokonainen alue. Päämääränä on ihmisen ja yhteisön saattaminen jälleen tasapainoon. Tänä päivänä tätä työtä tarvittaisiin enemmän kuin koskaan!
Länsimaisen ajattelutavan kasvatteina meidän voi olla vaikea ymmärtää, että shamaanin minä ei ole parantamisessa määräävä tekijä. Shamaanin työssä tapahtuu sulautuminen yhteistyöhön luomakunnan muiden osasten kanssa. Myös niiden vähemmän mukavien! Hakiessaan tietoa shamaani voi kohdata monia epävakaita tiloja ja käyttäytyä aika oudosti. Hän voi ryhtyä hyppimään ja ääntelemään kuin eläin. Ei ihme, että shamaanin työtä on tulkittu pimeiden voimien kanssa hääräämiseksi.
Meidät on opetettu dualistiseen ajatteluun. ”Hyvä” on jotain ylösnoussutta ja suloista, ja siihen on helppo samaistua. Kaikki outo, hämärä ja raju tulkitaan helposti ”pahaksi”. Me säikähdämme ja tuomitsemme, vaikka voisimme rohkeasti katsoa syvemmälle ja löytää jotain arvokasta.

Antropologiaa ja heräämisiä

Christiana on saanut oppia Tuvan shamaaneilta Siperiassa. Mutta ensin Christianalle syntyi Suomessa esikoinen, tuli avioero ja löytyivät Harnerin säätiön shamanistiset kurssit ja yhteistyökumppanit. Christiana kertoo, miten polku avautui.
– Ennen ensimmäistä shamanistista matkaani sain hyvät pohjatiedot. Opin, että ihmisen sielulla on erilaisia tasoja ja osia. Eri kulttuurit antavat näille eri nimiä. Suomalais-ugrilaisessa perinteessä tunnetaan esimerkiksi itse, löyly ja henki. Opin lähettämään osan sielustani matkalle henkimaailmaan, mutta samalla olen koko ajan juurevasti läsnä. Shamaani itse päättää, mitä on tekemässä. Eivät ”äänet” päässä! En koskaan lähde tällaiselle matkalle, ellen tunne auttajieni olevan mukana. Myös esivanhempien apua ja tukea voidaan tarvita.
– Henkiopas on kaikilla, mutta yhteys on luotava tietoisesti. Minä tunsin kohdanneeni kauan kadoksissa olleen ystävän, joka on koko ajan ollut lähelläni. Pyysin häntä auttamaan minua. Matkoilla kohdatut asiat ovat usein tuntemuksia. Voit ehkä tuntea kutistuvasi, laajenevasi tai lentäväsi! Kaikki on osattava tulkita sen mukaan, mikä oli matkan tarkoitus. Henkiopas kulkee mukana tukien ja auttaen.
Michael Harnerin Suomessa toimivaan yhteisöön kuului antropologi ja elokuvantekijä Heimo Lappalainen, jonka kanssa Christiana solmi uuden avioliiton. Lappalainen matkusti Siperiaan, kun Tuvan neuvostotasavallan rajat olivat vielä kiinni. Shamaanit eivät voineet puhua avoimesti. Shamaaneja oli neuvostovallan aikana monin eri tavoin vainottu.
”Tule takaisin myöhemmin,” he sanoivat. Ja Heimohan tuli! Vuonna 1992 rajat avautuivat. Heimo löysi shamaanien sukujuurta olevan etnografin, joka oli hyvin tunnettu akateemisessa maailmassa. Vuonna 1993 kumppanukset järjestivät Tuvassa suuren tieteellisen symposiumin. Shamaanit alkoivat tulla ulos piiloistaan. Vanha traditio elpyi.
– Pian tämän jälkeen Heimo kuoli, kertoo Christiana.
– Minun piti matkustaa Tuvaan jatkamaan Heimon työtä, ja myös viedä hänen tuhkiaan paikalliselle Pyhän Karhun Vuorelle. Heimoa rakastettiin siellä.
– Tuvassa minut lopulta perehdytettiin paikalliseen shamanistiseen perinteeseen. Minusta tuli Deer uktug kham-kadai eli kunnioitettu taivaan emoshamaani. Lahjani ovat sieltä. Työssä tunnistetaan erilaisia linjoja, on olemassa esimerkiksi maan shamaaneja. Kaikilla on omat lahjansa, eikä kukaan ole toistaan parempi! Kaikkia tarvitaan.

Tuvalaisella klinikalla

Christiana vie minut nyt mielikuvamatkalle Tuvan shamanistiselle klinikalle. Tule kärpäseksi kattoon! Olemme Tuvan pääkaupungissa Kyzylissä. Näen taivaansinisen hirsitalon ja sen takana perinteisen jurtan. Jurtasta nousee savu. Avaan puisen portin, astun pihalle ja kävelen sisään klinikalle. Nenääni tulvahtaa vanhan talon, yrttien ja eläinten vahvoja hajuja. Eteisessä on vastaanottotiski.
Penkeillä istuu kokonaisia perheitä, on lapsia ja vanhuksia ja jokunen paikallinen silmäätekeväkin, puku päällä! Peremmällä on käytävä ja sen varrella huoneita. Ovikortit kertovat mies- tai naispuolisen shamaanin nimen ja hänen erikoisalansa.
Astun huoneeseen. Kaminassa palaa tuli. Naispuolinen parantaja ottaa minut vastaan. Hänellä on shamaanin runsas ja kirjava vaatetus yllään, ja kädessään hänellä on punaiseksi värjätty, valtava rumpu. Istun tuolille.
Kun ongelma on selvitetty, hän sytyttää katajalle sukua olevan oksan. Savulla minut siunataan ja puhdistetaan … ja shamaani alkaa lyödä rumpua orballa, rumpukepillä. Sen metalliset renkaat kilahtelevat.
Shamaani kertoo koko ajan, mitä hän on tekemässä. Hän esittelee itsensä ja minut hengille laulaen voimastaan ja perintölinjastaan. Nyt hän kulkee ympärilläni päästellen lintumaisia ääniä. Rummun ja orban avulla löydetään ongelmieni syy ja niiden avulla ne myös viedään pois.
Istun kämmenet avoimena, pää hieman painuneena. Shamaania ei katsota silmiin! Kuulen välillä aika koviakin ääniä, ja yht´äkkiä hän pamauttaa minua napakasti olkavarsille … vai kuka lie pamautti, hänen käsiään käyttäen? Shamaanipuvussa roikkuvat pitkät kangassuikaleet heiluvat ja osuvat minuun.
Lopulta shamaani kertoo minulle näkevänsä, että tie edessäni on auki. Tie on valkoinen. Hän sanoo, että minun pitää kotiin palattuani tehdä pieni kiitosrituaali luonnon helmassa, koska olen välinpitämättömällä käytökselläni tullut loukanneeksi paikallista luonnonhenkeä. Tämän hän näki.
Tarvitsen myös tiettyä, kotoista yrttiteetä. Tunnen, että olen saanut voimiani takaisin. Lopuksi juomme yhdessä kupillisen aragaa, joka on fermentoitua, alkoholipitoista maitojuomaa. Senkin vahva tuoksu leijuu ilmassa. Kiitän lämpimästi kaikesta.

Neo- vai urbaani shamaani?

Huh, olipa elävää! Lopuksi kysyn Christianalta, kutsuuko hän itse itseään shamaaniksi?
– En! Se tuntuu vähän epämukavalta. Olen parantaja, ja työni rakenne noudattaa shamanistista traditiota. Muut voivat kutsua minua shamaaniksi jos tahtovat, hymyilee Christiana.
– Vierastan myös nimityksiä neo-shamaani, urbaani shamaani tai mitä tahansa nimityksiä nykyään kuuleekin. Ne eivät vaan sovi minulle.
Lopetamme toteamukseen, että vaikka nykyshamaani tekeekin tätä työtä perinteiseen tapaan henkimaailman ja yhteisönsä välillä, ja vaikka hän olisi saanut oppia Siperiasta, Etelä-Amerikasta tai Aasiasta asti, niin lopultakin työllä on aina juuret tässä ajassa ja mukana on työn tekijän omia ja ympäröivän kulttuurin piirteitä. Ja niin sen on oltavakin. Ei yritetä siis olla muuta, kuin mitä oikeasti olemme!