Silmukkana esivanhempien ketjussa

Voisimmeko elää esivanhemmat huomioiden ja heidän kanssaan yhteistyössä oman itsen, jälkeläistemme ja koko yhteisön hyväksi?

10.6.2019 / Anna Tosha Einiö

Voisimmeko elää esivanhemmat huomioiden ja heidän kanssaan yhteistyössä oman itsen, jälkeläistemme ja koko yhteisön hyväksi? Ajatus on nykyihmiselle vieras. Joskus tämä on kuitenkin ollut luonnollinen tapa elää. Perinne on monoteististen uskontojen toimesta katkaistu, mutta silti monet alkuperäiskansat ja animistisen maailmankäsityksen omaavat yhteisöt toimivat näin edelleen. Ehkäpä heillä on meille jotain annettavaa?

Olen saanut elämältä kaksi mittaamattoman suurta lahjaa; olla mukana lapsenlapseni syntymässä ja läsnä äitini kuolinhetkellä. Kummallakin kerralla tunsin olevani avuksi. Läsnäolollani oli selkeä tarkoitus. 

Lontoolaisen sairaalan synnytyssalissa tyttäreni supistukset yllättäen heikkenivät. Lääkäri tuli katsomaan ja synnytyspihtejäkin jo vilauteltiin. Päätin siirtyä tyttäreni vierelle kätilöiden muodollisesta vastustuksesta huolimatta. Otin tytärtäni tiukasti kädestä ja sanoin suomeksi: ”Nyt näytetään niille, mistä päästä kana kusee!” Kun tätä seurasi vielä mitä vuolain yhteinen tulva mitä parhaimpia suomenkielisiä voimasanoja, joita kukaan ei tietenkään ymmärtänyt, niin ei siinä mitään pihtejä sitten enää tarvittukaan. Uusi ihminen syntyi maailmaan naisen kautta, joka oli syntynyt maailmaan minun kauttani. 

Toiveeni olla läsnä oman äitini kuoleman suurella hetkellä oli ollut pitkään mielessäni. Kuoleman oma ajoitus ja intentioni olivat väkevämpiä kuin lomani Italiassa, joka piti keskeyttää. Kun vihdoin istuin 94-vuotiaan äitini luona, hän oli jo muissa maailmoissa ja hengitti hyvin vaivalloisesti. Äitiäkin pidin kädestä. Meille siunaantui kahdenkeskistä aikaa, ja sain toivomani tilan apeutua runollisen itkuvirren synnyttämiseen. Vaikka oma itkupolkuni ei järin ammattimainen olekaan, riittivät tekemäni harjoitukset äidin tukemiseen sillä ainutlaatuisella tavalla, jota lukemattomat sukupolvet ennen meitä ovat täällä noudattaneet. Sisältäni nousi itkuvirteeni myös pyyntö esivanhemmille tulla äitiä vastaan. Pian he jo tulivatkin. Äiti nousi hetkeksi tajuttomuudestaan, hengähti muutaman kerran syvään… ja lähti heidän matkaansa. 

Nämä olivat hyvin aistivoimaisia kokemuksia. Hengen ja ruumiin mystinen liitto tuntui kirjaimellisesti sormenpäissä! Olen myöhemmin mietiskellyt rooliani äidin siirtymäriitissä. Iso kysymys kuuluu: tarvittiinko minua kutsumaan esivanhempia äitiä vastaan? Auttoiko läsnäoloni ja spontaani itkuvirteni häntä jollain erityisellä, tarkemmin määrittelemättömällä tavalla? Jos näin oli, niin tulisiko meidän oppia uudelleen näitä lähes unohdettuja, tukahdutettuja taitoja? Ja sitten se hurjin juttu: voisiko esivanhempien kanssa työskennellä myös tietoisesti? Tuntui siltä, että he olivat tuolloin jo lähellä äitiä ja että he jollain mystisellä, yhteisellä tietoisuuden tasolla ”kuulivat” itkuvirteni. 

Äidin kuoleman jälkeen astuin myös uuteen rooliin sukulinjamme vanhimpana. Tietoisuus elämän rajallisuudesta vahvistui. Pian 67 vuotta täyttävänä matriarkkana tunsin uudenlaista vastuuta tulevista sukupolvista, niin omista kuin sisarustenikin lapsista, ja meidän kaikkien lapsenlapsista. Oman hetkeni koittaessa voisin kenties astua vähän valmistautuneempana esivanhempien luokse ja kuka tietää – olla avuksi myös sieltä käsin? Huumorintajuinen puoleni ymmärsi heti vähän pehmentää Kauriin merkissä syntyneen minäni ankaran vastuullista ajattelua todeten, että rakastava läsnäolokin ehkä riittäisi. Pelkkä harpun soittaminen pilven reunalla ei ole kuitenkaan ihan minun ”genreäni”! 

Yhteys sukulinjoihin

Yhteydenpito vainajiin on ollut olennainen ja tärkeä osa ihmisten arkea ja vuodenkierron juhlia. Ja vaikka taivas ja maa on erotettu toisistaan, muinaiset pyhät paikat tuhottu ja henkinen auktoriteetti siirtynyt paljolti kirkonmiehille, niin vanha viisaus ei ole mihinkään kadonnut. Sen muisto elää vahvana sisällämme, eikä sen henkiin herättämiseksi tarvita kovinkaan suuria ponnistuksia. Työn esivanhempien kanssa voi kukin aloittaa omista lähtökohdistaan. Ei tarvitse olla selvänäköinen meedio.

Arkisella tasolla muistamme vainajiamme katselemalla valokuvia, kertomalla tarinoita ja hoitamalla hautoja. Uskovat rukoilevat. Muitakin tapoja on. Alkuperäiskansojen perinteistä lähteviin pyhiin rituaaleihin, esimerkiksi ruokalahjan juhlalliseen uhraamiseen nuotiolla olen voinut osallistua Neljän Tuulen kesätapahtumassa. Pyhäinpäivinä olen kattanut pöytääni kauniisti koristellun aterian esivanhemmille. Ja kyllä minä ihan sopuisasti pitelin vahakynttilää kädessä ortodoksisen kirkon Panihidassakin, joka on säännöllisesti toistuva vainajien muistopalvelus. Tein sen äitini vuoksi. Kuten tulin pian oppimaan, esivanhempien kanssa työskennellessä on viisasta suhtautua kunnioittavasti niihin perinteisiin, joita he eläessään noudattivat. Silloin he kuulevat meitä paremmin. 

Maailmankaikkeus taisi kuulla pohdintoni! Melko pian äitini kuoleman jälkeen värähtelyjen ihmeellinen synkronismi heitti tielleni tohtori Daniel Foorin, joka on jo pitkään opettanut ritualistista työskentelyä esivanhempien kanssa. Liityin hänen virtuaalikurssilleen Ancestral Lineage Healing (sukulinjojen parantaminen) ja aloitin matkani syvälle oman sukuni mysteereihin. 

Sukupuuni oli jo aika hyvällä mallilla ja DNA-testit tehty. Nyt innostuin ihmiskunnan kollektiivisesta menneisyydestä enemmän kuin koskaan. Mitä kulttuureja ja ihmiskohtaloita DNA-spiraalini kuljettivatkaan mukanaan? Tiede, faktat ja rituaalit alkoivat taianomaisesti kietoutua yhteen, ja suvun vanhat tarinat nousivat uuteen arvoon.

Opin, että tuonpuoleisessa asuviin esivanhempiinsa voi suhtautua samoin kuin eläviinkin ihmisiin, vaikka he eivät olekaan enää samalla tavoin yksilöitä. Toisia haluan ja voin pitää lähelläni, toisia en. Jotkut haluavat auttaa, toiset taas eivät. Tärkeintä on pitää yhteys elävänä – ja omat rajat selkeinä ja tarkkoina. Jos rajojaan ei määrittele, on alttiina häiriöille. Henkisellä polulla kulkija voi helposti unohtaa, että tuonpuoleinen maailma on käsittämätön ja yllätyksellinen. Kaipaamme helppoutta. Joissain universumin herkissä kohdissa maailmat koskettavat toisiaan ja saamme erilaisia tuntemuksia ja viestejä. Tulee niitäkin hetkiä, että sitä vaan tietää. Selittämättä. Suhtaudun tulkitsemiseen kuin kuvanveistoon: tartun talttaan ja naputtelen mietteliäästi ja keskittyneesti esiin uuden kohdan valtavaa hahmoa. Patsaasta vaan ei taida koskaan tulla täysin valmista. 

Daniel Foorin kehittämä menetelmä

Daniel Foor on matkustellut ahkerasti ja tutustunut moniin animistisiin kulttuureihin sekä niiden vanhoihin perinteisiin. Minua kiehtoi erityisesti hänen vihkimyksensä afrikkalaisen Yoruba-kansan jumaluuksiin ja parannustaitoihin. Valkoiselle miehelle ja psykologille tämä ei ole kaikkein tavanomaisin polku. Hänen tohtorintutkintonsa käsitteli mielenterveystyössä käytettäviä shamanistisia tekniikoita ja niitä haasteita, joita mielenterveyden ammattilaiset näitä käyttäessään omassa työssään kohtaavat. Kaiken oppimansa ja kokemansa perusteella hän on kirjoittanut kirjan Ancestral Medicine (2017) joka sisältää selkeän ja toimivan paketin erilaisia harjoituksia.

Aloitin työni omistautumalla isän ja äidin neljän suoran sukulinjan tutkimiseen taaksepäin aina isältä isälle ja äidiltä äidille. Ja vaikka linjojen historiaa ja ihmisiä ei varsinaisesti tuntisikaan – eikä varsinkaan niitä suvun syrjähyppyjä, niin vastaanottavaisessa tilassa tarkkaileminen tuo paljon henkisillä tuntosarvilla aistittavaa tietoa luoksemme. Katsoin siis niin syvälle kuin osasin ja pystyin. Valitsin lähempään tarkasteluun linjan, joka tuntui valoisimmalta ja vahvimmalta. Ei kannata lähteä alussa seikkailemaan siihen suuntaan, missä aistii olevan eniten ongelmia!

Tarkoitus on ritualistien työskentelyn avulla kohdata turvallinen ja kirkas esivanhin ja varmistaa tämän yhteistyöhalukkuus valitun sukulinjan parantamisessa. Yleensä tällainen tulee vastaan aika kaukaa menneisyydestä, jopa vuosisatojen takaa. Tämä esivanhin tulee henkioppaaksi ja auttajaksi. Esivanhempia voi myös ilmestyä edustamaan kyseisen sukulinjan kollektiivinen henki, esimerkiksi jokin eläin, elementti tai myyttinen hahmo. Auttajat muodostavat varsinaisen parantavan piirin, koska meidän voimamme ei siihen riittäisi. Tehtävämme on olla yhteyden avaajia.

Inhimillisiä epäilyjä ja kysymyksiä

Kysymyksiä herää paljon, koska koemme henkisen todellisuuden monin eri tavoin. Yhdet näkevät asioita, toiset kuulevat, kolmannet taas yksinkertaisesti vain tuntevat ja tietävät. Viimeksi mainittu on eniten minua. Joidenkin muiden kovin yksityiskohtaiset kuvaukset näiltä rituaalimatkoilta hämmensivät minua. Etteivät vaan olisi vilkkaan mielikuvituksen aikaansaannosta? Omat pilkahdukseni ovat kuitenkin olleet vahvoja ja vakuuttavia.

Aidon kokemuksen erottaminen kuvitelmista tulee helpommaksi kokemuksen karttuessa. Erilaiset synkronistiset tapahtumat – joita vannoutunut skeptikko tietysti kutsuisi vain sattumiksi – vakuuttavat aina eniten. Jokin tietty kirja, esine tai ihminen osuu tielleni juuri oikealla hetkellä ja näyttää jotain uutta ja odottamatonta. Meidän ei todellakaan tarvitse olla suuria shamaaneja ja henkisen tiedon asiantuntijoita saadaksemme oivalluksia tuonpuoleisesta. Rituaaleissa minulle on vahvistunut myös se merkillinen ja lämmin tunne, että olen osa suurta ja ihmeellistä tarinaa. Roolini on olla juuri tällainen kuin olen, yksi silmukka sukupolvien ketjussa.

Samaa rihmastoa

Yksi kysymys vaivasi minua eniten. Jos monet vainajistamme ovat niin kirkastuneita ja kykeneviä, niin eivätkö ne voisi tehdä tätä parantamistyötä ihan itsekseenkin? Danielin vastauksesta ymmärsin, että vaikka emme voi tarkkaan tietää, miten asiat rajan toisella puolen ovat, voimme hakea selitystä tietynlaisesta henkimaailman etiketistä, jopa kohteliaisuudesta.

– Eivät esivanhemmat ole lopulta sen kummempia kuin mekään, vastasi Daniel. 

– Kuvittele itsesi heidän joukkoonsa. Ellei sinuun ole pidetty yhteyttä satoihin maallisiin vuosiin, niin etkö jo vähitellen menettäisi kiinnostustasi? Tarvitaan vuorovaikutusta ja kunnioitusta. On vain luonnollista, että aloitteen on tultava meiltä. Ilman heitä emme olisi edes olemassa!

– Kuvittelemme ehkä henkimaailman kaikkivoivaksi. Voisimme muuttaa ajatteluamme siihen suuntaan, että elävät kuuluvat ikään kuin samaan näkymättömään sienirihmastoon kuolleiden kanssa. Esivanhemmat kasvavat yhdessä kohdassa ja me toisessa. Koko rihmastolla on oltava hyvät kasvuolosuhteet, jotta se kukoistaisi. Sitä on siis ravittava. Toinen hyvä vertaus on virtapiiri. Me olemme virtapiirin yksi napa, esivanhemmat ovat toinen, ja meidän on yhdistettävä nämä navat, jotta sähkövirta kiertäisi. 

Universaalit asioihin puuttumattomuuden lait voisivat jollain lailla tässäkin asiassa vaikuttaa. Tarvitaanko tältä puolelta siis aina kutsu, pyyntö? Rituaalien avulla avaamme tilan, luomme reittejä ja liikutamme energiamolekyylejä maailmojen välillä. Tulemme taas toisistamme tietoisiksi. Tunnen voimaantuvani pelkästä ajatuksesta. 

Daniel jatkaa:

– Olen kokenut, että esivanhemmat voivat kyllä auttaa ilman pyyntöjäkin. He voivat unohdettuinakin tuoda helpotusta johonkin vaikeaan tilanteeseen. Mutta paljon enemmän voisi tapahtua! Afrikkalaisen Yoruba-kansan ikiaikaiset Orishat (jumaluudet) tunnetaan myös nykyaikana hyvin siksi, että ne ovat olleet niin näkyvästi läsnä ihmisten arjessa, Atlantin molemmilla puolilla. Niille annetaan värikkäissä juhlissa paljon ihania lahjoja. Eurooppalaiset pyhimykset ovat paljolti piilossa ja elävät kynttilänvalolla, koska muut tavat on leimattu pakanallisiksi ja syntisiksi. Jos olisit henkiolento tai isoäiti tuonilmaisissa, niin kumpi tapa miellyttäisi sinua enemmän?

Värikkäät kukat, hedelmät ja rytmimusiikki voisivat saada ainakin tämän isoäidin myötämielisemmäksi jälkipolvien murheille. Ehkäpä olisin tuonilmaisissakin vähän perso tietyille herkuille? Pidän tästä ajattelutavasta, jossa henkinen pysyy lähellä juurevaa, maallista elämää. Jossain vaiheessa ihmiskunnan hurja karma lienee siinä vaiheessa, että astumme ”lopullisesti” uudelle tasolle … kuka tietää? Haluaisin silloinkin haistaa maan mullan ja istuttaa uusia siemeniä, jos olisin täällä. Kaikki on yhtä suurta mysteeriä.

Tuhannet minua edeltävät sukupolvet ja niiden joukossa omat esivanhempani ovat kokeneet maailman mullistuksia niin uhreina kuin tuhoajinakin, ja kaikkea siltä väliltä. Monet näistä sieluista – myös sellaiset, joiden tekoja emme hyväksy, ovat vahvistuneet ja valaistuneet hyviksi esivanhemmiksi. Luotan siihen. Muistan myös perinteisen shamaanin roolin maailmojen välissä matkustavana yhteisönsä parantajana. Ehkäpä tästä kovasta työstä löytyy myös hitusen kevyempi versio, jota voisi käyttää oman perheensä hyväksi? Vapautuisimmeko esivanhempien tuella suvun vanhoista traumoista ja epätyydyttävistä, epigeneettisesti periytyvistä kuvioista? Tutkimusmatkani sukulinjojen sokkeloissa tulee jatkumaan koko kevään. Kuulet lisää juttusarjan seuraavassa osassa! `