5/2017: Tarinanurkka: Ritva Haapaniemi: Norsunluutornikaupunki

Näin unta, että Kultainen Olento vei minua ylös pitkin valkeita marmoriportaita, jotka näyttivät johtavan pilviin ja niistäkin eteenpäin, aina taivaaseen asti.

22.11.2017 / Ritva Haapaniemi

Näin unta, että Kultainen Olento vei minua ylös pitkin valkeita marmoriportaita, jotka näyttivät johtavan pilviin ja niistäkin eteenpäin, aina taivaaseen asti.

Kaikkialta ympäriltämme kantautui ihana laulu, kuin lukemattomien satakielien konsertti huumaavana kevätiltana, valkeaa usvaa leijui ihanasti portaitten molemmin puolin ja jostain korkeuksista satoi ruusujen terälehtiä askeltemme alle.

Olin vähän pökerryksissä tästä kaikesta kauneudesta ja ihanuudesta, tunsin itseni melkein unissakävelijäksi.

Kultainen Olento tarjosi minulle ystävällisesti käsivarttaan, kun näki minun melkein horjahtavan seuratessani ruusun terälehtien lentoa. Jopa niiden tuoksukin täytti mieleni ja sieluni mitä kauneimmilla unelmilla niin, että tunsin näkeväni unta – unta, johon tahdoin hukkua, enkä koskaan enää herätä.

–  Mihin olemme matkalla, kuulin itseni kysyvän.

–  Kotiin, vihdoinkin kotiin, vastasi seuralaiseni.

Yhtäkkiä tunsin portaiden loppuvan. Eteemme avautui huikaiseva näky. Kaupunki, tuhansien tornien kaupunki kohosi kuin valomerestä hohtavin huipuin, joista säkenet sinkoilivat yltympäriinsä.

Kaikkialla oli puhdasta, siistiä ja kaunista. Ääretön rauha ja hiljaisuus leijuivat kaupungin yllä. Ketään ei näkynyt missään, ei minkäänlaista elonmerkkiä. Edes yksikään hyönteinen ei näyttänyt loukkaavan tämän kirkkaan kaupungin ilmatilaa.

– Mikä paikka tämä oikein on, kysyin ihmeissäni.

–  Valaistuneiden viimeinen määränpää, sanoi Kultainen Olento kultaisella äänellään.

–  Täällä kaikki ovat saavuttaneet ihmiskehityksen korkean asteen. Sydämellisesti tervetuloa, jatkoi hän.

Katselin torneja, jotka näyttivät olevan tehdyt norsunluusta, monissa oli katto silkkaa kultaa, toisissa oli komeat ikkunat, joissakin taas näyttivät ikkunaluukut olevan kiinni.

Ihmetellessäni tätä seuralaiseni selitti, että jotkut asukkaat ovat niin tyystin vaipuneet sisäisyyteensä, että heitä kaikki ulkoiset vaikutelmat häiritsivät, joillekin taas näkymien tarkastelu antoi inspiraatiota.

–  Mitä täällä oikein tehdään, kyselin ihmetellessäni syvää hiljaisuutta ja jotenkin kaiken liikkumattomuutta.

–  Enää ei tarvitse tehdä mitään, sehän tässä juuri hienoa onkin. Nyt saa levätä vaivoistaan ja ponnisteluistaan ja nauttia työnsä ansaituista hedelmistä. Nyt saa elää siinä valossa, johon on pyrkinyt. Kaikki täällä on täydellistä, selitti seuralaiseni.

Kummastelin tätä täydellistä hiljaisuutta ja kyselin, eivätkö asukkaat koskaan kuljeskele kaduilla tai tapaa toisiaan.

– Voi ei, siihen ei ole mitään tarvetta, vastasi Kultainen Olento. –  Sitä paitsi jokainen heistä luulee olevansa täällä yksin ja emmehän me tahdo särkeä heidän unelmiaan, emmehän?

– Onko se heidän unelmansa, kysyin.

– Tavallaan, sillä kaikki he luulevat olevansa se kaikista viisain, se joka yksin on saavuttanut tämän tason, vastasi seuralaiseni.

Miettiessäni tätä kaikkea Kultainen Olento kääntyi puoleeni reippaana ja hymyilevänä. –  Mutta mitäpä me siitä nyt, eiköhän lähdetä katsomaan uutta asuntoasi!

Näin sanoen hän veti minut mukaansa komealle pääkadulle, jolla toinen toistaan satumaisemmat tornit kohottelivat huippujaan korkeuksiin valossa kylpien.

– Tässä meillä on juuri valmistunutta uudistuotantoa, seuralaiseni sanoi viitaten upeaan norsunluutorniin, jonka huippu kohosi kaikkia muita korkeammalle. –  Kuten näet, seinät ovat valkaistua norsunluuta, ikkunapuitteet eebenpuuta ja portti täyttä kultaa. Se on yksi upeimmista asumuksistamme. Ja ikkunaluukut voi tietysti avata ja sulkea, aivan mielesi mukaan. Arkkitehtuuriakin on hieman korjailtu, jotkut tahtovat vain pyöreitä muotoja, ei mitään suoria kulmia, tiedäthän. Luulisin tämän kaiken miellyttävän sinua ja täyttävän kaikki toiveesi!

Tornissa on pehmustetut tuolit, erittäin ergonomiset, kestävät pitkääkin istumista, käymmekö vilkaisemassa?

Kapusimme portaat torniin, sen ylimpään huoneeseen ja täytyy sanoa, että se jotenkin etäisesti muistuttikin minulle erittäin tärkeän rakennuksen arkkitehtuuria, olipahan vain prameampi.

Huoneessa oli joka puolella sisustuselementteinä viisasten kiviä, kristalleja ja kirjoja. Seinillä oli kauniita kuvia suurista mestareista ja kynttelikössä pöydällä loistivat tuoksuvat vahakynttilät. Komealla kirjoituspöydällä oli auki suuri kirja. Katsoin sitä kiinnostuneena.

– Sitä saat lukea vasta sitten, kun olet asettunut taloksi, sanoi seuralaiseni vetäen minut sivummalle.

– Mikä se sellainen kirja mahtaa olla, kyselin uteliaana.

–  Se on Viimeisten Vastausten kirja, sanoi ystäväni.

Ajattelin, että siinäpä vasta kirja, jota sopisi lukea, kun yhtäkkiä kuulin kadulta koiran haukuntaa. Kumarruin ikkunasta katsomaan sitä.

Ihmeekseni näin mustan kolmipäisen koiran juoksentelevan ympäriinsä. Se pysähtyi aina välillä jonkin tornin portille haukkumaan vimmatusti kuin pyrkien sisälle. Yksikään ovi ei avautunut, päinvastoin, joistakin ikkunoista heristeltiin sille nyrkkiä, näinpä eräästä ikkunasta sitä heitettävän kirjallakin.

Kyselin ystävältäni, kenen koira mahtaa olla.

– Mikä lie kulkukoira, käy välillä täällä häiritsemässä, vastasi hän.

Koira ravasi kiihtyneenä pitkin katuja, kieli kaikista kolmesta suustansa roikkuen. Se nousi välillä raapimaan jotain porttia ja vikisi surkeasti.

Näin, kuinka se väisti taitavasti viisastenkiven, joka lensi erään tornin kattoikkunasta.

Koira herätti uteliaisuuteni siinä määrin, että uuden ystäväni estelyistä huolimatta kapusin ketterästi portaat alas kadulle ja etsin katseellani koiraa.

Se huomasikin minut heti kohta ja lähti juoksemaan luokseni innokkaasti läähättäen.

Kumarruin taputtamaan sen kaikkia päitä ja rapsuttamaan sen korvia. Sen häntä alkoi heilua iloisesti.

Jostain kumman syystä tunsin heti syvää yhteenkuuluvuutta sen kanssa.

Nostin sen syliini ja se alkoi innokkaasti nuolla kasvojani kolmella kielellään.

– Jos nyt alat kiintyä siihen, et voi jäädä tänne, sanoi Kultainen Olento. –  Ymmärräthän, ettei täällä voi pitää koiria. Se lukee kaupungin järjestyssäännöissäkin.

– Mihinkä minä sitten oikein menen tämän kanssa, tiedustelin vähän ymmälläni.

– Se kyllä näyttää sinulle tietä, ystäväni sanoi. – Mutta yksi asia sinun tulee tietää. Jos lähdet, et voi koskaan enää palata tänne.

Koira tuntui lämpimältä sylissäni. Eihän se mikään kaunis koira ollut. Joku olisi saattanut pitää sitä suorastaan hirviönä, mutta minä olin alkanut pitää siitä. Tuntui vaikealta erota siitä.

– Olkoon sitten niin, sanoin hiljaa.

Yhtäkkiä seisoimme aivan jossain muualla. Tuntui kuin täältä olisi kaikki valo kadonnut. Valtava slummihökkelikylä lepäsi laaksossa vuoren juurella. Vuoren, joka yskähteli savua, tuhkaa ja tulikipunoita. Täällä toisin kuin tornikaupungissa oli valtavasti ihmisiä. Heitä kulki ristiin rastiin, miehiä, naisia lapsia.

Joku huomasi meidät ja tervehti ohimennen.

Taivaanranta oli värjäytynyt punaiseksi ja sieltä kuului kaikenlaista pauketta ja rätinää, kuin sodan ääniä. Koira sylissäni nosti rohkeasti päätään. Se katsoi minuun luottavaisesti.

–  Taidat olla täältä kotoisin, sanoin sille ja silitin sen turkkia. Se haukahti kuin olisi ymmärtänyt sanani.

– Ja mikähän paikka tämä sitten on, kysyin seuralaiseltani.

– Kummallista, etkö tunnista tätä maailmaa, kysyi hän. – Juuri äsken kieltäydyit parempiosaisten elämästä! Teitä ihmisiä on kyllä joskus vaikea ymmärtää. Tämähän on se maailma, josta lähdimme marmoriportaita kipuamaan, tämä on sinun maailmasi!

– Mutta ei täällä ennen näyttänyt tällaiselta, penäsin. – Tämähän on kuin Helvetin esikartano!

Kultainen Olento katsoi minua pitkään ja sanoi: – Ehkä silmäsi vain ovat nyt auenneet.

Laskin koiran maahan sylistäni. Se jäi vierelleni seisomaan katsellen urheasti kaikkea näkemäänsä.

– Noniin, on siis aika erota, sanoi seuralaiseni. – Yhden sanon sinulle, kun nyt tässä seisomme. On kuin olisit jo lukenut Viimeisten Vastausten kirjaa.

Sitten hän kääntyi ja lähti, mutta oli kuin olisin vielä tuntenut hänen lämpimän hymynsä koskettavan selkääni.

Minä katsoin koiraani, sillä se kai se nyt oli, ja sanoin sille: Noniin Musti, tulehan. Mennään.

Tarinan kirjoittaja on
Ritva Haapaniemi, helsinkiläinen
eläkkeellä oleva opettaja. Tämä tarina on hänen kirjoittamastaan noin sadan tarinan kokoelmasta, jonka nimi on ”Näin unta, että…”