Todista se!

Olin raivoissani.

19.3.2019 / Jaan-Erik Arnia

Keskustelin puhelimessa Minä Olen -lehden päätoimittajan Teppo Ahomäen kanssa siitä, miten tieteellisen todistamisen taakan iskulauseet ovat siirtyneet arkeen. Taustalla on ajatus siitä, että isoa osaa henkisyyden piirissä olevia asioita vaivaa uskottavuuden puute. Iskulause “Todista se!” tuntuu tekevän henkisyyden todellisuudesta automaattisesti tyhjää, vaikuttavuudeltaan lähes olematonta.

Lisäksi ymmärrykseni – mikä ei varsinaisesti helpottanut reaktiotani – oli se, että uskottavan tieteen tekemisen näkökulmasta lähestulkoon kaikki, mikä haiskahtaakin henkisyydeltä, vaihtoehtoiselta tai täydentävältä, on puristettava pois loogisen ajattelun ja tieteellisen menetelmän pihdeillä kuin tulehtunut finni. Mutta tämä oli vain minun reaktioni, palaan siihen myöhemmin.

Menemättä tarkemmin siihen, mitä henkisyys itsessään minulle tarkoittaa, mihin perustuu väite henkisyyttä koskevien, varteenotettavien ja uskottavien todisteiden sekä tutkimuksen puutteesta? Mitä sanoilla “Todista se!” halutaan viestittää?

Annan tässä yhden tulkinnan.

Hyvä tiede, hyvä skeptisyys

Todista se! -iskulauseen eri muodot voidaan kokea terveen skeptisyyden, järjen analyysin ja tieteen nimissä välttämättömiksi toimeksi suojautua lähes mitä tahansa tämän näkökulman ulkopuolella olevaa, pseudotiedettä, vastaan. Pintapuoliset leimat ja rajanvetoa vahvistava nimittely näyttäisi tuovan helpotusta järkiajattelun tueksi, kuten “huuhaa”, “uskomushoito”, “puunhalaaja” ja “new age”.

Tästä hyvä esimerkki on Skepsis ry:n jakama huuhaa-palkinto. Viimeksi se jaettiin Suomen Energiahoitajat Oy:lle muiden perusteiden ohella siksi, että “Tieteellisesti pätevää näyttöä energiahoitojen toimivuudesta ei ole.”

Tutkimisessa, kuten skeptisyydessäkin, kohdataan määritelmien tarkkuuden ja niiden muotoilemisen suuri haaste. Tuohon haasteeseen vastaamiseksi kerrotaan tarkasti se, mitä energiahoidoista itse asiassa on tutkittu, kuka tutkimuksen tai kartoituksen on tehnyt, mitä on jätetty tutkimuksen ulkopuolelle ja millä perusteilla. Huuhaa -palkinnon jakamisen perusteista ei käy ilmi näitä tekijöitä, mutta se kuitenkin ohjaa paljon tärkeämmän asian äärelle: tutkiminen ja määritelmien tarkkuus eivät ole vain inhimillisestikin suuri haaste, vaan olenainen piirre tutkimuksen tekemisen vaativasta luonteesta. Tieteen tekijöiltä, skeptikoilta tai kriitikoilta tarkkarajaisuus ja tutkimisen kriteereiden täyttäminen on vaativa ehto täytettäväksi, missä tahansa aiheessa.

Samaan hengenvetoon on todettava, että tutkimus ja skeptisyys ohjaavat meitä tarkentuvan maailmankuvan luomiseen: Kyseenalaistamalla ajattelun vedenjakajia, asettamalla leimat, uskomukset ja peruskäsitteet tarkastelun alaiseksi itsessämme tai yhteiskunnassa pääsemme paljon pintaa syvemmälle. Näemme hienojakoisemman todellisuuden rakenteet monien leimojen alla niin terveyden edistämisen kuin energiankin monipuolisesta luonteesta.

Tuottamalla avaavia ja jatkuvasti laadukkaampia ja tarkempia kysymyksiä sekä niihin vastaamalla tuotamme uutta tietoa. Skeptisyys ja tiede todellakin rikkovat rajoja. Tämä tietoisuus muuttaa meitä ja siksi se muuttaa myös sen näkökulman, millaisen maailman näemme edessämme.

Koska leimoja ja vastakkainasettelua murtava muutos vaikkapa täydentävien hoitojen ja koululääketieteen välillä on mahdollista niin tieteen kuin skeptisyydenkin puolelta, miksi se ei näy arjessamme, esimerkiksi juuri henkisyyteen liittyen?

Tiede on menetelmä

Tieteellisessä tutkimuksessa käytettävät menetelmät ja analyysin välineet eivät puhu tai ota kantaa. Ihmiset ottavat kantaa. Ihmiset puhuvat. 

Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että kaksi saman alan tutkijaa voivat olla yhdestä tutkimuksesta joiltakin osin samaa mieltä, mutta taas tutkimuksen tuottamasta arvosta tai tulosten tulkinnasta eri mieltä. Meillä on valtava määrä tietoa, silti sen käsittely johdonmukaisesti ja tuloksellisesti on haastavaa. Yhtä ainoaa ja pätevää “totuutta” on mahdoton tuottaa. 

Tutkimuksesta ja totuusarvosta

Yleisessä keskustelussa vaikuttavat “totuudet” ovat perusluonteeltaan paljon moniulotteisempia, mitä usein ymmärrämmekään. Moniulotteisuuden näkemiseksi voidaan aloittaa niinkin kaukaa kuin tutkijan arjesta.

Lähes jokaisella tutkijalla on oma asuminen ja ruoka maksettavanaan, mahdollisesti perhe, useampi lapsi ja perheyhteisö, jonka merkittävänä osana hän toimii. Käytännössä tutkijalla on elämässään aivan samoja vastuita, velvollisuuksia, luottamuksen ilon ja pelon aiheita, kuin sinulla tai minulla.

Tutkimisen todellisuus aivan kuten palkkatyössäkin toimiville on se, että työn tulee olla tuottavaa. Tutkijan oman työn edistämiseksi kyse on usein rahoituksesta tai apurahoista, samalla kun tekeillä olevan tutkimuksen perusteluissa tulee käydä ilmi se, miten sen tekeminen hyödyttää tutkijaa, ohjaajia, laitosta ja yhteiskuntaa.

Ajasta ja paikasta riippuen, jos tutkittava aihe kärsii edes näennäisestä uskottavuusongelmasta, kuten esimerkiksi henkisyys, luonnonlääketiede, intuitio, sielu tai energia perinteisen luonnontieteen ulkopuolella, todennäköisyydet pätevän tutkimuksen mahdollistamiseksi alkavat olla, poikkeuksia lukuunottamatta, haastavia.

Edellisestä voi huomata sidoksen, miten tutkimuksen suunta ja siten sisältö voivat muotoutua. Myös meidän omat oletuksemme siitä, minkä koemme tärkeäksi, vaikuttavat siihen, mitä tutkitaan. Jos poraudut kaikella kriittisyydellä ja tutkivalla mielenlaadulla ajattelusi kuorikerrosten ja oletusten alle, mikä henkilökohtaisesti tärkeä arvo tai suojeltava ominaisuus nousee esille? Onko siellä huoli energiasta, vedestä, terveydestä, henkisyydestä, luonnonsuojelusta, ilosta, turvasta, läheisyydestä vai luottamuksesta?

Omat tärkeysjärjestyksemme tiedostaen toimimme yhdessä ja itse vedenjakajina tai sen osina. Otamme kantaa omilla toimillamme niin ihmisinä, yksilöinä, tutkijoina kuin tiedon kuluttajina sen kautta, millä vedenjakajalla seisomme. Yleisen keskustelun suuntaan vaikuttaa se, mikä on meille tärkeää ja mikä on meidän mielestämme “oikein” tai “totta”.

Todista se! -iskulause on oman vedenjakajamme suojaamisen väline kriittisen ajattelun hengen mukaisesti. Tätä kautta me määrittelemme sen, mistä puhutaan, mistä kannattaa ja mistä on turvallista puhua. Tällä tavalla olemme omassa totuudessamme, kuten tiede on suurempana yhteisönä omassaan.

Mikä sitten on oikeasti tärkeää elämässä? Muiden muassa yksi perusarvo on turva.

Jos olisi turvallista puhua henkisyydestä, täydentävistä hoidoista, omista kokemuksista hoitavan energian parantavasta vaikutuksesta – tai mistä muusta aiheesta tahansa – ilman, että saa osakseen leimoja, huuhaa -palkintoja tai nimittelyä, uskoisin laajemman tutkimuksen mahdollistuvan paljon nykyistä suuremmissa määrin. Siksi toteamus täydentävien hoitojen tai hoitavan energian “tieteellisesti pätevän näytön” puutteesta ei ole, eikä voi olla koko totuus. Olemme vain siirtäneet sen itse omalla puheenaiheittemme valinnoilla listalla myöhemmille sijoille. Miksi?

”Me” vastaan ”he”

Vaikka vedenjakajia tieteellisesti tai poliittisesti korrektien puheenaiheiden välillä on selvästi olemassa, jakautunut virta ei kuitenkaan ole koko virta, eikä siksi yksi virtaava sivuhaara ole koko totuus. Tutkimisen välineet eivä tee tätä jakoa, me teemme sen oman turvallisuutemme, yhteisöön kuulumisen tarpeemme vuoksi.

Jokainen meistä on riippuvainen toisista ihmisistä ja heidän hyväksynnästään niin perheessä kuin ammatillisestikin. Haluamme luonteellemme ominaisesti ja selviytyäksemme arjesta olla osa samaa virtaa, olipa kyse talouspolitiikasta, tieteestä tai hyväksytyistä puheenaiheista.

Ihmiselle suurin uhka on joutua ulos omasta lähipiiristään niin työssä kuin henkilökohtaisissakin suhteissa. Yhteisö tuo turvaa ja luottamuksellisia suhteita elämiseen riippumatta siitä, puhutaanko moottoripyöräjengistä, tutkimusyhteisöstä, perheestä, suvusta tai poliittisesta puolueesta. Pelko, suora tai epäsuora uhka leimaantumisesta yhteisön, “meidän” vastaiseksi jäseneksi, on vaara turvaverkon ulkopuolelle putoamista. Putoaminen “heidän” leiriin voi tarkoittaa taloudellista, sosiaalista, henkistä, fyysistä tai muuta varteenotettavaa vahinkoa omalle selviytymiselle. 

Tieteen inhimilliset ihmiset

On ilmeistä, että kukaan ei halua luopua omasta turvaverkostaan edes ajattelun  saati sitten käytännön tasolla – vaikka niin joskus tapahtuukin myös tieteellisiä läpimurtoja mahdollistaen. Skeptikot, tieteentekijät, täydentävien hoitomuotojen tutkijat, yliopistot, rahoittajat, yritykset ja yhteisöt kuin yksilötkin ovat saman lainalaisuuden ja mahdollisuuksien ohjaamia.

Tieteellisesti pätevän tutkimuksen tuottaminen ei siksi ole vain tutkijoiden, kriitikkojen, skeptikkojen tai uusien vaihtoehtojen esittäjien käsissä. Se on meidän kaikkien käsissä. Olemme kaikki osa tuota turvaverkkoa ja turvan luomisen kokemusta ajattelulla, sanoilla ja teoillamme. Samoin olemme osa sitä verkkoa, joka uhkaa tuon turvallisuuden menettämisellä, jos koemme jonkin ajattelun ilmaisemisen puitteissa uhkaavan maailmankatsomustamme.

Tässä on myös kyse tieteestä: mitä tapahtuu, kun tieteellinen läpimurto muuttaisi näkökulmamme vaikkapa vapaaseen energiaan, kehon parantaviin voimiin tai liittyen mahdollisuuksiimme tuottaa ruokaa kaikille – ja jos tuon läpimurron reunaehdot eivät olisi hyväksyttyjen tai poliittisesti korrektien aiheiden listalla. Tulisiko se esille vai jäisikö se huomiotta? Ja jos sinä olisit yksi tutkijoista, viestin tuojista, päätöksentekijöistä tai tiedon vastaanottajista, mikä olisi reaktiosi? Kokisivatko kaikki samoin? Huutaisitko: “Todista se!”

Kohti uudenlaista keskustelua

Tiede, tutkimus ja skeptisyys muuttavat maailmankuvaamme jatkuvasti. Pyrimme suojautumaan siltä, mitä emme ole valmiita vastaanottamaan. Jokaisella meistä on omat reaktionsa, mielipiteensä ja näkökulmansa oikeasta ja väärästä samoin kuin siitä, mikä lisää turvallisuuden tunnetta ja mikä uhkaa sitä.

Samoin kävi minulla alun puhelun yhteydessä. Reaktioni paljasti syvemmän suhtautumiseni tutkimuksen, rationaalisen ajattelun, todistamisen sekä henkisyyden vastakkainasettelusta.

Tarkemmin asiaa tutkittuani pidän käsitteiden popularisointia, kuten Todista se -iskulausetta, haasteellisena monella tavalla. Koen yksikantaisen luonnontieteellisen suhtautumisen kokonaisvaltaiseen ihmiseen ahdistavana. Oletan, että korkean integriteetin tutkijoista tai skeptikoista ei yksikään pystyisi sanomaan yhden lauseen totuuksia mistään aiheesta saati sitten maalata kokonaisia aloja, kuten energiahoitoja yhdellä siveltimellä. Minulle tiede ja tutkimus ovat välineitä, joita ihminen ohjaa oman tietoisuutensa valossa: Jos tuo tietoisuus on kapea, sellaista on tiede. Vastaavasti kun ihmisen tietoisuus on laaja, tiede ja sen menetelmien käyttö seuraa mukana.

Uskon vahvasti paljon nykyistä laajemman ihmiskuvan olemassaoloon ja ärsyynnyn joka kerta keskusteluista, jossa vain fyysistä olemuspuolta esilletuovat puheenvuorot tulevat kuulluksi; ajattelen kiihkouskovaisia kiilusilmineen tieteen ja todistamisen alttarin edessä sokeana omaa mantraansa kuunnellen. Ärsyynnyn, kun vuorovaikutuksessa annetaan leimoja, nimityksiä tai kapeita tulkintoja keskustelun voittamiseksi sen sijaan, että keskustelu pyrkisi oikeassa olemisen sijaan löytämään tehokkaasti ratkaisuja. 

Ärsyynnyn omien oletusteni ja maailmankuvani voimasta. Reaktiossani annan leimoja toisille, kun itse puhun niiden poistamisen puolesta. Syytän muita heidän kapeakatseisuudestaan, perusteluiden puutteesta samalla, kun omat oletukseni ovat omalla tavallaan kapeita. Haluan muiden keskustelevan ihmisen hyvinvoinnin ja energian tärkeästä asiasta turvaa ja arvostavaa vuorovaikutusta edistävällä tavalla, mutta en itse yllä samalle tasolle.

Reaktioni paljastaa ymmärrykseni puutteen. Haluan kasvaa niiden yli. Autatko? `

Kirjoittaja on filosofi sekä
integraatio-ohjaaja.